Sodankäynnin kaupallistuminen on uusvanha ilmiö

Yritysten mukanaolo sodissa ei ole uusi ilmiö vaan itse asiassa sodankäynti valtion hallinnassa on uusi ilmiö. Näin kirjoitti Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Joonas Sipilä Kylkirautalehdessä (2/2007, s. 12-17) muutama vuosi sitten. Sodankäynnin valtiollistaminen sai Mikko Huhtamiehen väitöskirjatutkimuksen mukaan alkunsa 1600-luvun alussa eurooppalaisten ruhtinaiden alkaessa rakentaa keskitetysti johdettuja valtioita. Hallinnon kehittämiseen tarvittiin virkamiehiä ja se maksoi. Rahaa kerättiin kehittämällä verotusta ja hankkimalla valtiolle lisäresursseja valloittamalla ulkomaita.

Talonpoikaisarmeijat kykenivät taistelemaan vain lyhyitä aikoja ja lähialueilla, kun valloitussotiin tarvittiin pysyvää sotaväkeä. Ruotsi yritti värvätä vapaaehtoisia sotilaiksi, mutta tulijoita oli vähän ja heidänkin vaatimattomia rivejään verottivat tautikuolleisuus sekä sotilaskarkuruus. Huhtamies kirjoittaa joukkoja korvatun ulkomaisilla palkkasotilailla. Erityisesti sveitsiläiset saavuttivat mainetta palkkasotilaina ja Sipilän mukaan ” jokaisella itseään kunnioittavalla monarkilla oli oma rykmenttinsä sveitsiläisiä”. Paavin hieman yli sata miehinen sveitsiläiskaarti jatkaa samaa perinnettä.

Seuraavalla vuosisadalla yritykset olivat yleisesti järjestämässä valtioiden sotajoukkojen huoltoa. Kaupallisesti toimivilla yrityksillä oli myös omia armeijoita. Sipilä nostaa esimerkiksi laajoja maantieteellisiä alueita hallinneet kauppakomppaniat. Venäläis-amerikkalainen kauppakomppania hallinnoi Alaskaa ja Britannialla, Ruotsilla, Ranskalla, Tanskalla ja Hollannilla oli kauppakomppanioita eri puolilla Intian valtamerta.

Eurooppalaiset hallitsijat halusivat itselleen enemmän valtaa pyrkimällä vähentämään riippuvuutta sotaurakoitsijoista ja ulkomaisista monikansallisista palkkajoukoista. Seurasi monenlaisia malleja, joista Suomessa tunnetuin on nostoväki. Se oli ammattisotilaiden ja pakko-oton eli asevelvollisuuden välimuoto. Siinä tietyn alueen, yleensä ruodun eli kymmenen talon, tuli aseistaa ja lähettää yksi sotilas kuninkaan joukkoihin. Valtioiden sodankäynti paisui ja sen niellessä esimerkiksi suurimman osan Ruotsin valtionvaroista, yritettiin säästöjä saada aikaan ottamalla käyttöön laajemmat pakko-otot. Vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muodostettiin miespuoleisia kansalaisia koskeva yleinen asevelvollisuus ja massa-armeijat.

Työttömien sotilaiden esiinmarssi
Sotaurakoitsijoiden käyttö yleistyi uudestaan 1990-luvulla. Ilmiön taustalla ovat eri tekijät kuin edellisellä vuosituhannella. Ensinnäkin tarjonta loi kysyntää. Kylmän sodan jälkeen kymmenet eri valtiot demobilisoivat asevoimien joukkoja. Työttömäksi joutuneet ammattitaitoiset sotilaat tarjosivat osaamistaan yksityisille markkinoille. Sama ilmiö näkyy myös Suomessa. Erikoisjoukkojen ammattisotilaat palvelevat enintään kolme kertaa viisi vuotta. Jos puolustusvoimista ei löydy noin 35-vuotiaalle taistelijalle uusia tehtäviä niin edessä on joko oman osaamisen myyminen yksityiselle puolelle tai kouluttautuminen kokonaan uudelle alalle.

Puolustusvoimien koulutus tuottaa työkokemusta jota voi myydä turva-alalle

Puolustusvoimien koulutus tuottaa työkokemusta jota voi myydä turva-alalle

Myös 55-60-vuoden iässä eläköityvät upseerit ovat usein halukkaita jatkamaan työelämässä ja heitä siirtyy yksityiselle puolelle niin puhtaasti siviilihommiin kuin myös sotateollisuuden yritysten asiantuntijoiksi. He ovat sitten myyneet omaa osaamistaan takaisin puolustushallinnolle. Kuten kirjassani kerron, Valtiontalouden tarkastusvirasto on puuttunut tähän. Valtaosa hommista on saatu ilman kilpailutusta eikä ylipäätään valtion tiukan tilinpidon kannalta ole järkevää maksaa samanaikaisesti sotilaseläkettä että korkeita konsulttipalkkioita.

Tukihenkilöstön tarve lisääntyy
Toinen yritysten käyttöä lisännyt tekijä on automatisaatio. Mary Kaldorin mukaan asejärjestelmien teknistyminen on vähentänyt tarvetta palkata sotilaita ja kasvattanut tukihenkilöstön tarvetta. Yhdysvalloissa siviileitä sadasta asevoimien työntekijästä on jo 66. Euroopassa ja Suomessa siviileitä on vielä vähemmän, mutta Suomessakin ulkoistamisbuumin myötä sotilaiden osuus on laskussa.

Yrityksille automatisaatio on tuonut hyvää ja huonoa. Asejärjestelmien teknistyminen on kasvattanut aseiden tehoa ja samalla nostanut niiden yksikköhintoja. Aseita myydään vähemmän: valtiot tarvitsevat tehokkaampia aseita vähemmän ja toisaalta kalliimpia aseita on myös vara ostaa vähemmän. Yritykset ovat pyrkineet löytämään itselleen uusia tulonlähteitä. Yhden mahdollisuuden on tarjonnut järjestelmien ylläpito. Teknistyminen on lisännyt huollon tarvetta. Valtiot myös haluavat pitää kalliimpia asejärjestelmiä käytössään pidempään, jolloin niiden modernisaatiopalveluiden (elinkaaripalvelut) kysyntä on kasvanut. Verrattuna harvoin myytäviin asejärjestelmiin, palveluiden myynnin etuna on niistä saatavien tulojen tasaisuus.

Teknistyminen vaatii yhä enemmän osaamista. Vielä 1900-luvulla totuimme ajatukseen maanpuolustuksesta kykynä valmistaa itse kaikki mahdollinen tarvittava ruudista tykkiin, mutta tietoyhteiskunnan aikakaudella osaaminen on eriytynyt. Sotatekniikan käyttäminen vaatii yhä enemmän perehtyneisyyttä. Asevoimilla ei ole taloudellisia resursseja kehittää ja ylläpitää yhä pidemmälle menevää erikoistumista joten ne ostavat tietotaidon ulkoistamalla. Sodankäynnin kaupallistumisesta väitöskirjaa tekevän Mirva Salmisen mukaan esimerkiksi kyberturvapalveluiden puolella alan korkein osaaminen on juuri yrityksissä. Kirjassa kerron Insta DefSec Oy:stä, joka on alle kymmenessä vuodessa kasvanut 300 työntekijän yhtiöksi. Suomen puolustuskykyä voi arvioida asejärjestelmiemme määrällä, mutta esimerkiksi olennaisempaa kuin patteri Nasams-ilmatorjuntaohjuksia, on osata käyttää ja huoltaa niitä. Tämä osaaminen on Insta DefSec:in lisäksi Patria Oyj:ssä ja sen tytäryhtiössä Millog Oy:ssä.

Pitkittyneen sodan harha
Kaikki syyt yritysten käyttämiseen osana sodankäyntiä eivät ole muuttuneet. Sodankäynti on kansantaloudelle kallista ja valtiot pyrkivät yritysten avulla hakemaan säästöjä. Pitkittyneiden sotien, esimerkiksi Irak, on arveltu houkutelleen valtioita yritysten käyttöön, jotta ne välttäisivät omien sotilaiden kaatumisen. Yritysten työntekijöitä, kun ei rekisteröidä näihin tilastoihin (näin kyllä voitaisiin tehdä jos sitä vaadittaisiin). Salmisen mukaan tämä on virheoletus, koska yritysten käyttäminen oli jo osa alkuperäistä Irakin sodan suunnitelmaa.

Irakiin lähdettiin yritysten tuella, koska operaation uskottiin jäävän lyhyeksi. Tämä osoittautui myöhemmin virhearvioksi. Yrityksillä on valmiina koulutetut sekä varustetut työntekijät, jotka saadaan nopeasti liikkeelle. Valtioiden sotilasjoukot ovat kohtalaisen pieniä ja suurempia joukkoja saadaan reservistä tai kouluttamalla. Joukon kokoaminen, kouluttaminen, varustaminen ja lähettäminen maksavat ja vievät aikaa. Yritysten käyttö on siis lyhytaikaisesti halvempaa, kun operaation pitkittyessä asevoimien omien resurssien aktivoimisen ja käyttämisen kulut tasoittuvat suhteessa ostopalveluihin.

Tulemmeko näkemään yritysten työntekijöille pystytettyjä sotamuistomerkkejä?

Tulemmeko näkemään yritysten työntekijöille pystytettyjä sotamuistomerkkejä?

Salminen muistuttaa tutkimustulosten kustannustehokkuudesta olleen ristiriitaisia ja hyvin tilannekohtaisia minkä takia tätä on syytä tarkastella enemmän oletuksena, jonka varassa on toimittu. Tämä näkyy koko ulkoistamisbuumissa kuten kirja osoittaa.

Tasapainoilua firmojen ja valtion välillä
Yritysten käyttö onkin jo vedetty takaisin. Yhdysvalloissa ja Britanniassa on nähty uudelleen valtiollistamisia. Syynä on ollut kustannusten lisäksi palvelutuotannon luotettavuus. Yritykset eivät olekaan kyenneet hoitamaan niille uskottuja turvallisuuspalveluita kriisitilanteissa. Sodankäynti, asevoimat kun ovat monialainen konserni, jonka täytyy kyetä moninkertaistamaan toimintansa muutamassa viikossa. Harva firma kykenee tähän.

Ne eivät myöskään ole aivan niin halukkaita lähtemään rahan kiilto silmissään sotatantereille kuin yleisesti ajatellaan. Sota on riskialtista liiketoimintaa. Tulot ovat tiedossa, mutta kulurakenne on arvaamaton: väkivallan eskaloituessa joudutaan panostamaan suojaukseen (mm. ostamaan panssaroituja ajoneuvoja), kalusto voi tuhoutua ja avainhenkilöt kuolla tapaturmissa. Harvan yrityksen tase kestää tätä.

Miksi ulkoasiainministeriö ja järjestöt palkkaavat asemiehiä?

Afganistanin ja Irakin kaltaiset pitkittyneet ja veriset sodan ovat tehneet yksityisten turvapalvelujen ostamisen houkuttelevaksi jopa maailman mahtavimmille sotavoimille kuten Yhdysvaltain armeijalle”, kirjoitti kansainvälisen kehitysyhteistyön professori Liisa Laakso Suomen Ekumeenisen neuvoston Vastuuviikolla 2007. Yleiseen tietoisuuteen sotilaspalveluyritykset nousivat viimeistään yhdysvaltalaisen Blackwaterin työntekijöiden ammuttua 17 ja haavoittaen 20 siviiliä Irakin Bagdadissa saman vuoden syyskuussa .

Vuonna 2014 ilmiö on rantautunut myös Suomeen. Tai on se ollut täällä jo jonkin aikaa, mutta siitä ei vain ole tiedetty. Yle MOT:n Suomalainen sotilasbisnes -ohjelman (31.3.2014) selvityksen mukaan Suomesta käsin operoi ulkomailla ainakin kuusi sotilas- ja turvapalvelualan yritystä. Samoin monet kansalaisjärjestöt ja yritykset ostavat turvayritysten palveluita tiedusteluanalyyseista riskienhallinnan koulutukseen ja suunnitteluun kuin itse fyysiseen suojaukseen. Ulkoasiainministeriö käyttää ulkomailla turvapalveluihin pari miljoonaa euroa. Seura-lehden selvityksen mukaan summasta noin puolet käytetään Afganistanissa. Ulkoministeriö ei suostu kertomaan tarkkoja summia tai keneltä palveluita ostetaan tai mihin rahaa ylipäänsä edes käytetään, mutta summaan sisältynee kaikki kiinteistöturvallisuudesta aina esimerkiksi Suomen Afganistanin suurlähettilään henkilösuojauksesta vastaavaan yksityiseen sotilas- ja turvapalveluun.

Haastattelin kirjaani varten sodankäynnin kaupallistamisesta Lapin yliopistoon väitöskirjaa tekevää Mirva Salmista. Hän muistutti, ettei kaikkea sodankäynnin yksityistämisen alla tapahtuvaa toimintaa pidä niputtaa yhteen. Valtaosa siitä on tukitoimintojen järjestämistä. Ne liittyvät sotatuotteiden valmistamiseen, tuotteiden huolto- ja ylläpitopalveluihin, joukkojen logistiikkaan, tukikohtien rakentamiseen, ruokahuoltoon ja vartiointiin. Yksistään vartiointipalveluiden sisällä on useita erilaisia toimijoita. Esimerkiksi Suomessa toimivan G4S:n liiketoiminta on globaalia ja se tarjoaa palveluitaan muun muassa Irakissa. Salminen kertoo joidenkin Afganistanin sotaherrojen rekisteröineen omat militiansa liikeyritykseksi ja tarjonneen sitten maan lainsäädännön mukaisesti asejoukkojaan turvapalveluina. Tapausten tultua julki on Natossa ja kansalaisjärjestöissä taustatarkistukset on yritetty tehdä huolellisemmin.

Sotilas- ja turvapalveluyrityksistä vain harva on osallistunut taistelutehtäviin. EU:n järjestämässä kuulemisessa brittiläisen alan keskusjärjestön pääjohtaja Andy Bearpark korosti olevan olennaista se miten yksityisiä turvallisuuspalveluita käytetään. Hän vaati selkeää ja kattavaa säätely-ympäristöä ja ehdotti yritysten rooliksi omaisuuden suojaamisen ja taistelutehtävien jäävän kokonaan valtioille. Yritykset ovat pyrkineet tekemään itse säätelyä laatimalla omia käytännesäännöstöjään. Alan suurimman ja vanhimman kansainvälisen järjestön, International Stability Operation Association, ISOA:n käytännesäännöstä on menossa jo 13. päivitetty versio. Salminen kertoo valtioiden usein edellyttävän yrityksiltä sopimusten allekirjoittamiseksi sitoutumista alan käytännesäädöksiin. Vaikka taistelutehtävät päätettäisiin jättää vain valtioiden suoritettavaksi, ei tämä kuitenkaan tarkoita, etteivätkö yritykset voisi joutua käyttämään asetta. Viime kädessä aseistetuissa turvapalveluissa on aina kyse aseellisen väkivallan käyttämisestä.

Sotilas- ja turvateollisuus syntyi aluksi Yhdysvaltain asevoimien mukana Irakissa, mutta nykyään yhä suurempi osa kysynnästä tulee muualta. EU:n Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alivaliokunta selvitti sotilas- ja turvapalvelualan kehitystä kuulemisessaan maaliskuussa 2011. EU:n ensisijainen tehtävä on työntekijöiden turvallisuudesta huolehtiminen ja unionin edustajan mukaan olot kriisialueilla ovat turvattomat. EU ja järjestöt eivät usko isäntämaan viranomaisten pystyvän takaamaan luotettavasti turvallisuutta. Vaihtoehto olisi tuoda turvallisuus kotimaista, mutta EU-maat eivät ole halukkaita kustantamaan poliiseja ja sotilaita turvaksi. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää palkata yksityisiä turvayrityksiä järjestämään rakennusten ja henkilöstön suojaaminen.

valonvah

Sotilas- ja turvapalveluyrityksiä on ollut vaikea saada ilmenneistä väärinkäytöksistä oikeudelliseen vastuuseen.

Blackwaterin kohua herättänyt Bagdadin ampumatapaus syksyllä 2007 tunnetaan hyvin, mutta moni luulee sen liittyneen Yhdysvaltain asevoimien taistelutoimintaan, kun kyse oli tosiasiassa avustustoiminnasta. Yritys oli kuljettamassa yhdysvaltojen kehitysministeriön toimistoon yhdysvaltojen ulkoministeriön henkilöstöä. Saattuetta kohtaan ei ollut ammuttu, kuten myöhemmät tutkimukset osoittivat, vaikka yhtiön työntekijät niin luulivat tai väittivät. Mistä sitten ylilyönnit johtuivat?

Syy löytyy niin ”tuotteessa” olleista puutteista, työntekijöiden koulutuksesta, työnjohdosta ja yrityskulttuurista laajemminkin. EU:n kuulema Andy Bearpark oli huolissaan yrityksissä työskentelevien entisten sotilaiden soveltuvuudesta ja epäili, ettei pelkkä posttraumaattisen stressin selvittäminen ole riittävä rekrytointikriteeri. Toinen syy saattoi olla puutteet tuotteessa. Kotimaassa, esimerkiksi Suomessa ja Britanniassa on tietyt tavat järjestää henkilösuojausta, mutta konfliktimaassa ei voida toimia samalla tavoin, koska vastassa voi olla raskaasti aseistettu joukko. Asevoimat taas ovat tottuneet suojautumaan sotilaallisilta hyökkäyksiltä, mutta niiden toimintatapoja ei ole suunniteltu henkilösuojausta varten. Hyvin voi kysyä millaisen lopputuloksen Suomen puolustusvoimien sotilasosaston järjestämä henkilösuojaus oli tuottanut, jos puolustusministeri Carl Haglundin saattue olisi joutunut Mazar-e-Sharifin ruuhkaisilla kaduilla uhkaavaan tilanteeseen ministerin Afganistanin vierailulla huhtikuussa 2013. Turvayritykset ovat kehittäneet omia tuotteitaan asevoimien toimintatavoista lähtien eikä se ole tuottanut parasta toivottua tulosta kuten skandaalit osoittavat.

Kansan Uutiset kirjoitti yksityistämisen edenneen ”niin nopeasti ja pitkälle, ettei edes maailman mahtavin armeija enää pärjää ilman yritysten tukea”, mutta johtopäätöksenä ei ole sotateollisen kompleksin ylivallasta vaan siitä, etteivät asevoimat taivu niihin tehtäviin, joita päättäjät siltä nykyään odottavat. Sotilaat on koulutettu käymään sotaa eikä suojelemaan siviileitä. Sotilaskoneiston kasaaminen on hidasta, kun nopeasti eskaloituvissa kriiseissä yritysten, median ja kansalaisjärjestöjen suojan tarve on usein välitön. Sotilaskoneiston ylläpitäminen on kallista, minkä takia sitä ei taloudellisista syistä haluta lähettää sadan EU:n siviilityöntekijän suojaksi.

Lähteet:
Suomalainen sotilasbusines. Kai Byman, Yle MOT 31.3.2014.
Puolustusministeri Haglund vierailullaan Mazar-iSharifissa: ”rauhanturvaajien jälkihoitoa parannetaan”. Puolustusvoimat, tiedote 18.4.2013
Blackwater vain jäävuoren huippu – Bushin hallinto yksityisti sodan. Kai Hirvasnoro, Kansan Uutiset 25.10.2010.

Salamurha Ukrainassa

Ukrainassa on ajauduttu väkivaltaisiin yhteenottoihin ja oli sitten kyse Kiovasta, Syyriasta tai Libyasta, väkivaltaisten kriisien yhteydessä nousee esille kysymys siitä onko suomalaisia sotatuotteita viety näihin maihin. Aikaperspektiivi tekee vastauksen vaikeaksi. Yksittäisen aseen elinkaari voi olla vuosikymmeniä, jolloin joudumme tarkastelemaan vientiä varsin pitkältä ajanjaksolta. Tämä tekee aseviennistä poliittisesti vaikean aiheen.

Haasteena on arvioida tehtyjä päätöksiä silloin käytössä olleiden tietojen eikä nykytiedon perusteella. Esimerkiksi niin kutsutun arabikevään aikana kyseenalaistettiin menneisyydessä tehdyt päätökset. Mutta voidaanko vientilupaviranomaisilta vaatia tapahtumien näkemistä ennakolta, kun kansainvälinen tutkijayhteisökään ei kyennyt siihen? Tämä ei tarkoita sitä, ette tehtyjä päätöksiä pidä tarvittaessa uudelleenarvioida kriittisesti. Kirjassa kerrotaan Uudesta-Kaledoniasta ja siinä tapauksessa on aiheellista kysyä, oliko asevalvontaviranomaisilla käytössään riittävät tiedot tehdessään vientipäätöstä.

Toiseksi on muistettava viranomaisilla olevan oikeus käyttää voimakeinoja yleisen turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämiseen. Kansalaisilla on oikeus mielenosoittamiseen, mutta mellakointi – väkivallan kohdistaminen henkilöihin tai omaisuuteen – on sen sijaan rikos. Yle Uutisten (20.2.2014, kohdassa 1:27) ja Radio Svobodan (20.2.2014) perusteella viranomaiset käyttävät tarkka-ampujan kivääreitä joukkojen tukahduttamiseen. Niiden perusteella ei voi sanoa, onko voimankäyttö oikeutettua juuri kuvissa näkyvissä tapauksissa. Mellakointikaan ei oikeuta viranomaisia käyttämään mitä tahansa voimakeinoja tai ampumaan aseettomia siviileitä. Voimankäytön oikeutuksesta voi lukea esimerkiksi joukkojenhallintaa käsittelevästä melko tuoreesta Suomen asevientiraportista (SaferGlobe 2013, s. 16-17).

Ukrainan Omega-joukkoja esittelevän videon (kohdasta 10:15) mukaan maassa käytettäisiin suomalaisvalmisteisia tarkka-ampujan kivääreitä. Jos näin on, miten aseet ovat sinne päätyneet? Puolustusministeriön vientitietojen mukaan vuosina 1998-2006 Suomesta ei viety Ukrainaan sotatuotteita. Sen jälkeen on myönnetty muutamia lupia, mutta niillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Sen sijaan Ukrainaan on viety niin kutsuttuja siviiliaseita ja patruunoita. Niiden osuus tapahtumiin jää pimentoon, koska poliisihallituksen mukaan vientiluvat ovat salaisia. Joukossa voi olla viranomaiskäyttöön tarkoitettuja aseita. Ainakin Bahrainin asevoimien tarkka-ampujien kiväärien patruunat vietiin Suomesta tammikuussa 2011 nimenomaan siviilivientiluvilla.

Aseita kulkeutuu maailmalla myös salakuljetuksen seurauksena. Suomen haasteena on nimenomaan tarkka-ampujan kiväärien vieminen puolustusministeriön vientiluvilla jälleenmyyjille, jotka myyvät niitä eteenpäin siviileille. Näin tarkka-ampujien aseet pääsevät uimaan kohti toisia maita. Seuraavassa on kirjan lopullisesta käsikirjoituksesta pois jätetty kertomus siitä kuinka yksi tällainen ase päätyi Kiovan kaduille salamurhaan.

Päivitys 21.2.2014: Tekstiin linkitetyissä uutisvideokuvissa helmikuussa 2014 näkyvät aseet ovat todennäköisesti brittiläisiä L96A1 tarkka-ampujan kivääreitä.

Mad-Max
Tapahtumien kulku selvisi pääpiirteissään Segodnya’n (14.2.2011) ja muiden ukrainalaisten sanomalehtien jutuista. Niiden mukaan kaksi miestä, joista toinen kantoi mustaa litteää laukkua, pääsevät helposti sisään kiovalaisen kerrostalon ovesta sen sähkölukon mentyä sattumalta rikki muutamaa päivää aiemmin. Seuraavaksi he nousevat portaat ylimpään kerrokseen ja kiipeävät matalaan ullakkotilaan. Ullakon pienestä sivuikkunasta on esteetön näköala Svyatoshin piirin oikeustalon takapihalle.

aluekuva

Kuvakaappaus Google Street View -palvelusta: Salamurhaaja oli piiloutunut vasemmalla näkyvän kerrostalon katonrajassa olevalle ullakolle (mustat pienet aukot) ja oikeustalon takapiha näkyy edessä olevan matalan rakennuksen takana, kuvan oikeassa laidassa.


Toinen miehistä laskee laukun pölyiselle lattialle. Hän pystyttää ikkunan eteen kolmijalan. Laukusta hän nostaa suomalaisen tarkka-ampujan kiväärin ja lataa sen järeällä Lapuan .338 kaliiperin patruunalla. Kolmijalan päälle hän laittaa jyväpussin, sellaisen, jota moni käyttää lämmitettynä hartioiden rentouttamiseen. Tarkka-ampujan kiväärin hän asettaa huolellisesti jyväpussin päälle. Sen pitää olla tarkasti paikallaan, koska aikaa tulee olemaan vain muutama sekunti ja homma on hoidettava yhdellä laukauksella. Hänen kumppaninsa toimii tulentarkkailija eli niin kutsuttuna spotterina hoitaen vartioinnin, kohteen tarkkailun ja viestiliikenteen. Todennäköisesti kolmas miMad_max_murhapaikka2es oli sisällä oikeustalossa valmiina antamaan merkin kohteen lähtiessä liikkeelle. Asemies ei työnnä piippua ulos piilosta vaan ampuu ikkunan läpi. Toimintatavat viittaavat hänen saaneen erikoisjoukkojen kommandon koulutuksen. Hän poistaa kiikaritähtäimen linssisuojat ja alkaa odottaa.

Neljä kuukautta aiemmin Maksin Kurochkin oli pidätetty lentokentällä. Hän tiesi joutuvansa vangituksi, mutta palasi siitä huolimatta Moskovasta Ukrainaan. Kurochkin on yksi niistä uusrikkaista, joita nousi Neuvostoliiton raunioista. Hänestä on liikkeellä paljon juoruja ja varmuudella tiedetään vain vähän. Lempinimensä Mad-Max hän oli ansainnut temperamentistaan. Hänen kerrotaan saaneen erään energiayhtiön hallituksen puheenjohtajan irtisanoutumaan puolen tunnin ’luottamuksellisen keskustelun’ jälkeen. Toisessa yhtiössä hänestä tuli pääjohtaja edeltäjän kuoltua yllättäen autokolarissa. Rekka oli törmännyt mystisesti hänen autoonsa.

Pidätyksen jälkeen Kurochkinia vastaan oli nostettu syyte yrityksestä kiristää kymmenentuhatta dollaria. Ukrainalaisten mielestä syyte noin mitättömästä summasta vaikutti järjestetyltä jutulta. Kaikki nimittäin tiesivät Kurochkinin tienaavan vähintään puoli miljoonaa dollaria kuukaudessa. Hän omisti muun muassa hotelleja ja energiayhtiöitä. Jälkimmäinen ala on osoittautunut poliittisesti herkäksi, sillä se on Venäjän valtiolle merkittävä tulonlähde ja siten myös sen tärkeimpiä ulkopoliittisia työkaluja. Kurochkin on valtaapitävien oma liikemies, joka tuki Ukrainan sosiaalidemokraattista puoluetta SDPU(u):ta. Vuoden 2004 presidentinvaaleissa Ukraina oli parlamentarismin alkutaipaleella ja Maksim oli yksi virkaa tekevän pääministerin Viktor Yanukovychinin vaalikampanjan rahoittajista. Vaalivilppi, vastaehdokkaan myrkyttäminen ja monet muut vaalien aikaiset epäselvyydet johtivat oranssiin vallankumoukseen. Nyt Kurochkinin kerrotaan (Beststopnews.com, 27.3.2007) riitaantuneen liikekumppaniensa kanssa ja uhanneen kirjoittaa kirjan kaikesta siitä, mitä he olivat tehneet Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Oikeudenistunnon jälkeen Maksin Kurochkin astuu ulos oikeustalon takaovesta. Tutkintavankeudesta huolimatta liituraitapuku ja kalliit ruskeat nahkakengät ovat moitteettomat. Talossa on meneillään julkisivuremontti ja rakennustyömaan takia vankienkuljetusauto on jouduttu pysäköimään tavanomaista kauemmas. Vanginvartija alkaa ohjata Kurochkiniä kohti autoa, kun laukaus osuu. Se lävistää Kurochkinin rinnan, ja jatkaa matkaansa haavoittaen takana seissyttä vanginvartijaa sekä lävistäen oikeustalon oven ja pysähtyen lopulta betoniseinään. Maksim Kurochkin on kuollut jo ennen kuin lyyhistyy mahalleen oikeustalon portaille kerääntyvään verilammikkoon. OLYMPUS DIGITAL CAMERAAmpuja laskee tarkka-ampujan kiväärin lattialle. Ampuja ja spotteri vetävät kasvoilleen maskit, juoksevat portaat alas, hyppäävät talon takana odottavaan autoon ja katoavat.

Salamurha on ukrainalaisille järkytys. Mitään vastaava ei ollut koskaan ennen nähty. Iltapäivälehdet kuvasivat tapahtunutta amerikkalaistyyliseksi taisteluksi, jollaista näkee vain elokuvissa. Toiset pitivät Maksim Kurochkin murhaa poliittisena ja toiset uskoivat sen johtuneen hänen hämäristä liiketoimistaan. Luoti osui myös Ukrainan poliittiseen eliittiin ja monenlaisia selittelyjä kuultiin. Salamurha on yhä selvittämättä. Aseen reitti sen sijaan saatiin selville. (Sen voi lukea kirjasta)

Aseiden ja väkivallan välisestä suhteesta

Suomalainen asekauppa -teos kertoo asekaupan rakenteista ja toimintavoista. Ensimmäisen luonnoksen jälkeen päätimme yhdessä kustantajan kanssa jättää siitä pois suurimman osan kohdista, jotka liittyivät aseiden väkivallan välisen suhteen analysointiin. Ratkaisu osoittautui kirjan kannalta toimivaksi, mutta aseiden ja väkivallan välinen suhde hallitsee silti ajattelumallejamme. Jotta kirjan lukija pystyisi paremmin arvioimaan asekaupan vaikutuksia globaaliin turvallisuuspolitiikkaan, aloitan kirjoitussarjan tästä aihealueesta.

Nykytutkimuksen valossa on aseista ja väkivallasta voidaan löytää muutamia hallitsevia kehitystrendejä. Katsotaan ensiksi väkivaltaan liittyviä muutoksia. Ensinnäkin aseellinen väkivalta eli taistelukuolemat ja rikollinen väkivalta ovat vuosisatojen ajan vähentyneet. Sotien kesto on kuitenkin pidentynyt sillä aiemmin kansainväliset selkkaukset kestivät paljon vähemmän aikaa kuin nykyiset jopa vuosikymmeniä jatkuvat sisällissodat.

Määrällisten muutosten lisäksi on havaittavissa myös laadullinen muutos. Väkivalta kohdistuu siviileihin ja vielä sata vuotta sitten, kun suurin osa taistelukuolemista tapahtui sotilaille, surmataan nykyisin yhtä sotilasta kohden yhdeksän siviiliä.

Aseellisen väkivallan voidaan sanoa keskittyvän maantieteellisesti ja väestöllisesti. Euroopassa ei enää sodita, lukuun ottamatta Balkania ja Kaukasta, vaan konfliktit keskittyvät tietyille alueille Afrikassa, Lähi-idässä ja Keski- ja Etelä-Aasiaan. Vastaavasti rikollinen väkivalta keskittyy maiden sisällä tiettyihin kaupunkeihin ja usein vielä niiden sisällä tietyille alueille. Esimerkiksi Egyptiin ja Meksikoon voi matkustaa, kunhan ei mene Siinaille tai neljää huumesotaa käyvään osavaltioon. Rikollinen väkivalta keskittyy myös väestöllisesti. Vaikka turvattomuuden tunne julkisilla paikoilla on saattanut kasvaa, oli ennen kuitenkin suurempi riski joutua satunnaisen väkivallan uhriksi kuin nyt, jolloin väkivalta tapahtuu pääasiassa pienen piirin kesken.

KSA

Mitä sitten on tapahtunut aseiden suhteen? Asevoimien tuottamien sotilaiden ja hankkimien aseiden lukumäärät ovat pienentyneet kylmän sodan jälkeen kaikissa Euroopan maissa. Siviilien hallussa olevien aseiden määrä kasvaa. Aseita ostetaan harrastusvälineiksi erityisesti vaurastuvissa maissa.

Sotilaallinen tehokkuus yksikköä kohden on kasvanut. Muutos koskee niin aseita kuten esimerkiksi Abrahams -panssarivaunuja että yksittäisiä sotilaita. Esimerkiksi nykyaikainen hävittäjä vastaa helposti kymmentä toisen maailmansodan aikaista hävittäjää tai pimeännäkölaitteella varustettu sotilas on tehokkaampi taistelija kuin ilman sitä toimiva sotilas. Tehokkuuden kasvu on aikaansaatu tekniikalla ja käyn kirjassa läpi tähän liittyviä haasteita niin puolustusbudjetin rakenteen kuin erikoistumien ja ammattimaistumisen seurauksena syntyneen ulkoistetun sotilaspalvelualan suhteen.

Kansakuntien taloudellisen sotilasmenorasite on kasvanut. Valtioiden sotilasmenorasite putosi kylmän sodan päättymisen jälkeen, mutta vain muutaman vuoden jälkeen se kääntyi nousuun. Tukholman rauhantutkimuslaitoksen Siprin mukaan maailman sotilasmenot kasvoivat 1990-luvun lopulta lähtien aina 13 vuotta peräkkäin. Kasvu pysähtyi vasta 2010-luvun alkupuolella ja putosivat toissavuonna muutaman prosentin kymmenyksen. Taustalla on muun muuassa se, että yksittäisissä aseissa on monta kertaa enemmän osia kuin toisen maailmansodan aikaisissa aseissa ja siksi niiden yksikköhinnat ovat kasvaneet.

Mitä näistä kehityskuluista sitten pitäisi ajatella? Sitäkö, että jos maailmassa on vähemmän väkivaltaa, se johtuu sotilasmenojen kasvusta? Tietenkin myös voi olla, ettei turvallisuuden lisääntyminen ole vielä näkynyt sotilasmenoissa niitä laskevasti. Tällöin se tarkkoittaisi sitä, että jos on vähemmän sotilasaseita, myös sodat ovat epätodennäköisempiä?

Aseiden ja väkivallan välinen yhteys ei ole yksiselitteinen vaan siihen vaikuttaa monia tekijöitä. Esimerkiksi kriminologian tutkijat Don B. Kates ja Gary Mauser totesivat tilastollisessa tutkimuksessaan, ettei maan asekanta eli aseiden määrä maassa selitä väkivaltakuolleisuutta vaan siihen vaikuttivat enemmän kulttuuriset ja sosioekonomiset tekijät. Heidän mukaansa esimerkiksi Sveitsissä on paljon aseita suhteessa väkilukuun ja maan aselait ovat löyhiä, mutta aseväkivaltakuolleisuus on silti alhainen. Korkea asemäärä selittyy sillä, ettei Sveitsissä ole pysyviä asevoimia vaan tarvittaessa kansalaisista koottava kansanarmeija. Tästä syystä miespuoleiset sveitsiläiset säilyttävät kotonaan rynnäkkökivääriä. Sotilasaseita saatettiin kyllä käyttää itsemurhiin, mutta rikollisessa väkivallassa käytetyt aseet hankittiin muualta.

Kirjassa ja sitä esitellessä olen pyrkinyt nostamaan esille määrään liittyvät haasteet arvioitaessa niin asevoimien kuin asevienninkin merkitystä. Siinä missä suuri asevienti ei välttämättä johda aseelliseen väkivaltaan ei tarkoita sitä, ettei pieni vienti voisi johtaa väkivaltaan. Esimerkiksi Sri Lankan osuus maailman asekaupasta oli 0,3 prosenttia, joka riitti käymään 2000-luvun verisimmin sisällissodan. Suomessa ja monissa muissa maissa asevientiä arvioidaan tuottajan näkökulmasta eli tarkastelemalla kuinka paljon asevientimme on suhteessa koko maailman asekauppaan tai kuinka paljon yksittäinen vienti oli suhteessa kokonaisvientiimme. Kirjassa käsitellään tätä Bahrainiin liittyvän esimerkin kautta. Puolustusministeriön tiedote teki juuri näin, eikä siinä arvioitu kuinka merkittävä aselasti oli nimenomaan Bahrainin tuonnin ja kokonaisasevarustelun näkökulmasta.

inforsota
Käsityksemme aseiden ja aseellisen väkivallan välisestä yhteydestä perustuu voimaan. Vuosisatojen ajan totuimme ajattelemaan, että suurin ja vahvin selviytyy.  Tämä johti siihen, että teollisuusyhteiskunnan aikakaudella ymmärsimme voiman yhtä kuin suurena kokona. Esimerkiksi mitä enemmän aseita (tuhansia tykkejä, satoja panssarivaunuja) ja sotilaita (mielellään miljoona, mutta vähintään satojatuhansia) oli, sitä paremmassa turvassa kansakunta oli.

Ajattelumalli ei päde enää tietoyhteiskunnassa. Ennen tarvittiin kymmenen ilmapommia, kun nyt kohteen tuhoamiseen riittää yksi täsmäohjus. Ennen valtion uhkaamiseen tarvittiin rajalle marssitettu armeijakunta, kun nyt yksi sotilas voi tietokoneella istuen katkaista sähköt ja tietoliikenteen maan pääkaupungista. Tietoyhteiskunnan aikakausi tulee muuttamaan käsityksiämme voimasta, mutta myös aseista turvallisuutta uhkaavina että yhtälailla aseista turvallisuuden takaajina.

Aseilla saavutettava kyky tuottaa väkivaltaa ja alistaa vastustaja tarjoavat yhä monille jengeille, sotaherroille ja diktaattoreille tien valtaan. Aseet myös suojelevat kansalaisia ja ennaltaehkäisevät väkivallan käyttämistä. Se tapahtuuko ensiksi vai viimeksi mainittu, riippuu kulttuurisista ja sosioekonomisista tekijöistä. Asevalvonnan näkökulmasta tämä on haastava tilanne: mistä tiedämme yksittäisen aseviennin kohdalla kumpaa tilannetta se edistää tai miten voimme varmistua aseen pysyvän luotettavan omistajan käsissä koko sen kymmenien vuosien elinkaaren aikana? Suomalainen asekauppa -teos pureutuu näihin haasteisiin eri näkökulmista.

Lähteet ja lukuvinkit:
Collier, Paul (2010) Wars, Guns & Votes – Democracy in Dangerous Places. London: Vintage, Random House.

Kates, Don B. and Mauser, Gary: Would Banning Firearms Reduce Murder and Suicade? A Review of International and Some Domestic Evidence. Harvard Journal of Law & Public Policy, Vol 30. Saatavissa: http://www.law.harvard.edu/students/orgs/jlpp/Vol30_No2_KatesMauseronline.pdf