Sodankäynnin kaupallistuminen on uusvanha ilmiö

Yritysten mukanaolo sodissa ei ole uusi ilmiö vaan itse asiassa sodankäynti valtion hallinnassa on uusi ilmiö. Näin kirjoitti Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Joonas Sipilä Kylkirautalehdessä (2/2007, s. 12-17) muutama vuosi sitten. Sodankäynnin valtiollistaminen sai Mikko Huhtamiehen väitöskirjatutkimuksen mukaan alkunsa 1600-luvun alussa eurooppalaisten ruhtinaiden alkaessa rakentaa keskitetysti johdettuja valtioita. Hallinnon kehittämiseen tarvittiin virkamiehiä ja se maksoi. Rahaa kerättiin kehittämällä verotusta ja hankkimalla valtiolle lisäresursseja valloittamalla ulkomaita.

Talonpoikaisarmeijat kykenivät taistelemaan vain lyhyitä aikoja ja lähialueilla, kun valloitussotiin tarvittiin pysyvää sotaväkeä. Ruotsi yritti värvätä vapaaehtoisia sotilaiksi, mutta tulijoita oli vähän ja heidänkin vaatimattomia rivejään verottivat tautikuolleisuus sekä sotilaskarkuruus. Huhtamies kirjoittaa joukkoja korvatun ulkomaisilla palkkasotilailla. Erityisesti sveitsiläiset saavuttivat mainetta palkkasotilaina ja Sipilän mukaan ” jokaisella itseään kunnioittavalla monarkilla oli oma rykmenttinsä sveitsiläisiä”. Paavin hieman yli sata miehinen sveitsiläiskaarti jatkaa samaa perinnettä.

Seuraavalla vuosisadalla yritykset olivat yleisesti järjestämässä valtioiden sotajoukkojen huoltoa. Kaupallisesti toimivilla yrityksillä oli myös omia armeijoita. Sipilä nostaa esimerkiksi laajoja maantieteellisiä alueita hallinneet kauppakomppaniat. Venäläis-amerikkalainen kauppakomppania hallinnoi Alaskaa ja Britannialla, Ruotsilla, Ranskalla, Tanskalla ja Hollannilla oli kauppakomppanioita eri puolilla Intian valtamerta.

Eurooppalaiset hallitsijat halusivat itselleen enemmän valtaa pyrkimällä vähentämään riippuvuutta sotaurakoitsijoista ja ulkomaisista monikansallisista palkkajoukoista. Seurasi monenlaisia malleja, joista Suomessa tunnetuin on nostoväki. Se oli ammattisotilaiden ja pakko-oton eli asevelvollisuuden välimuoto. Siinä tietyn alueen, yleensä ruodun eli kymmenen talon, tuli aseistaa ja lähettää yksi sotilas kuninkaan joukkoihin. Valtioiden sodankäynti paisui ja sen niellessä esimerkiksi suurimman osan Ruotsin valtionvaroista, yritettiin säästöjä saada aikaan ottamalla käyttöön laajemmat pakko-otot. Vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muodostettiin miespuoleisia kansalaisia koskeva yleinen asevelvollisuus ja massa-armeijat.

Työttömien sotilaiden esiinmarssi
Sotaurakoitsijoiden käyttö yleistyi uudestaan 1990-luvulla. Ilmiön taustalla ovat eri tekijät kuin edellisellä vuosituhannella. Ensinnäkin tarjonta loi kysyntää. Kylmän sodan jälkeen kymmenet eri valtiot demobilisoivat asevoimien joukkoja. Työttömäksi joutuneet ammattitaitoiset sotilaat tarjosivat osaamistaan yksityisille markkinoille. Sama ilmiö näkyy myös Suomessa. Erikoisjoukkojen ammattisotilaat palvelevat enintään kolme kertaa viisi vuotta. Jos puolustusvoimista ei löydy noin 35-vuotiaalle taistelijalle uusia tehtäviä niin edessä on joko oman osaamisen myyminen yksityiselle puolelle tai kouluttautuminen kokonaan uudelle alalle.

Puolustusvoimien koulutus tuottaa työkokemusta jota voi myydä turva-alalle

Puolustusvoimien koulutus tuottaa työkokemusta jota voi myydä turva-alalle

Myös 55-60-vuoden iässä eläköityvät upseerit ovat usein halukkaita jatkamaan työelämässä ja heitä siirtyy yksityiselle puolelle niin puhtaasti siviilihommiin kuin myös sotateollisuuden yritysten asiantuntijoiksi. He ovat sitten myyneet omaa osaamistaan takaisin puolustushallinnolle. Kuten kirjassani kerron, Valtiontalouden tarkastusvirasto on puuttunut tähän. Valtaosa hommista on saatu ilman kilpailutusta eikä ylipäätään valtion tiukan tilinpidon kannalta ole järkevää maksaa samanaikaisesti sotilaseläkettä että korkeita konsulttipalkkioita.

Tukihenkilöstön tarve lisääntyy
Toinen yritysten käyttöä lisännyt tekijä on automatisaatio. Mary Kaldorin mukaan asejärjestelmien teknistyminen on vähentänyt tarvetta palkata sotilaita ja kasvattanut tukihenkilöstön tarvetta. Yhdysvalloissa siviileitä sadasta asevoimien työntekijästä on jo 66. Euroopassa ja Suomessa siviileitä on vielä vähemmän, mutta Suomessakin ulkoistamisbuumin myötä sotilaiden osuus on laskussa.

Yrityksille automatisaatio on tuonut hyvää ja huonoa. Asejärjestelmien teknistyminen on kasvattanut aseiden tehoa ja samalla nostanut niiden yksikköhintoja. Aseita myydään vähemmän: valtiot tarvitsevat tehokkaampia aseita vähemmän ja toisaalta kalliimpia aseita on myös vara ostaa vähemmän. Yritykset ovat pyrkineet löytämään itselleen uusia tulonlähteitä. Yhden mahdollisuuden on tarjonnut järjestelmien ylläpito. Teknistyminen on lisännyt huollon tarvetta. Valtiot myös haluavat pitää kalliimpia asejärjestelmiä käytössään pidempään, jolloin niiden modernisaatiopalveluiden (elinkaaripalvelut) kysyntä on kasvanut. Verrattuna harvoin myytäviin asejärjestelmiin, palveluiden myynnin etuna on niistä saatavien tulojen tasaisuus.

Teknistyminen vaatii yhä enemmän osaamista. Vielä 1900-luvulla totuimme ajatukseen maanpuolustuksesta kykynä valmistaa itse kaikki mahdollinen tarvittava ruudista tykkiin, mutta tietoyhteiskunnan aikakaudella osaaminen on eriytynyt. Sotatekniikan käyttäminen vaatii yhä enemmän perehtyneisyyttä. Asevoimilla ei ole taloudellisia resursseja kehittää ja ylläpitää yhä pidemmälle menevää erikoistumista joten ne ostavat tietotaidon ulkoistamalla. Sodankäynnin kaupallistumisesta väitöskirjaa tekevän Mirva Salmisen mukaan esimerkiksi kyberturvapalveluiden puolella alan korkein osaaminen on juuri yrityksissä. Kirjassa kerron Insta DefSec Oy:stä, joka on alle kymmenessä vuodessa kasvanut 300 työntekijän yhtiöksi. Suomen puolustuskykyä voi arvioida asejärjestelmiemme määrällä, mutta esimerkiksi olennaisempaa kuin patteri Nasams-ilmatorjuntaohjuksia, on osata käyttää ja huoltaa niitä. Tämä osaaminen on Insta DefSec:in lisäksi Patria Oyj:ssä ja sen tytäryhtiössä Millog Oy:ssä.

Pitkittyneen sodan harha
Kaikki syyt yritysten käyttämiseen osana sodankäyntiä eivät ole muuttuneet. Sodankäynti on kansantaloudelle kallista ja valtiot pyrkivät yritysten avulla hakemaan säästöjä. Pitkittyneiden sotien, esimerkiksi Irak, on arveltu houkutelleen valtioita yritysten käyttöön, jotta ne välttäisivät omien sotilaiden kaatumisen. Yritysten työntekijöitä, kun ei rekisteröidä näihin tilastoihin (näin kyllä voitaisiin tehdä jos sitä vaadittaisiin). Salmisen mukaan tämä on virheoletus, koska yritysten käyttäminen oli jo osa alkuperäistä Irakin sodan suunnitelmaa.

Irakiin lähdettiin yritysten tuella, koska operaation uskottiin jäävän lyhyeksi. Tämä osoittautui myöhemmin virhearvioksi. Yrityksillä on valmiina koulutetut sekä varustetut työntekijät, jotka saadaan nopeasti liikkeelle. Valtioiden sotilasjoukot ovat kohtalaisen pieniä ja suurempia joukkoja saadaan reservistä tai kouluttamalla. Joukon kokoaminen, kouluttaminen, varustaminen ja lähettäminen maksavat ja vievät aikaa. Yritysten käyttö on siis lyhytaikaisesti halvempaa, kun operaation pitkittyessä asevoimien omien resurssien aktivoimisen ja käyttämisen kulut tasoittuvat suhteessa ostopalveluihin.

Tulemmeko näkemään yritysten työntekijöille pystytettyjä sotamuistomerkkejä?

Tulemmeko näkemään yritysten työntekijöille pystytettyjä sotamuistomerkkejä?

Salminen muistuttaa tutkimustulosten kustannustehokkuudesta olleen ristiriitaisia ja hyvin tilannekohtaisia minkä takia tätä on syytä tarkastella enemmän oletuksena, jonka varassa on toimittu. Tämä näkyy koko ulkoistamisbuumissa kuten kirja osoittaa.

Tasapainoilua firmojen ja valtion välillä
Yritysten käyttö onkin jo vedetty takaisin. Yhdysvalloissa ja Britanniassa on nähty uudelleen valtiollistamisia. Syynä on ollut kustannusten lisäksi palvelutuotannon luotettavuus. Yritykset eivät olekaan kyenneet hoitamaan niille uskottuja turvallisuuspalveluita kriisitilanteissa. Sodankäynti, asevoimat kun ovat monialainen konserni, jonka täytyy kyetä moninkertaistamaan toimintansa muutamassa viikossa. Harva firma kykenee tähän.

Ne eivät myöskään ole aivan niin halukkaita lähtemään rahan kiilto silmissään sotatantereille kuin yleisesti ajatellaan. Sota on riskialtista liiketoimintaa. Tulot ovat tiedossa, mutta kulurakenne on arvaamaton: väkivallan eskaloituessa joudutaan panostamaan suojaukseen (mm. ostamaan panssaroituja ajoneuvoja), kalusto voi tuhoutua ja avainhenkilöt kuolla tapaturmissa. Harvan yrityksen tase kestää tätä.

Miksi ulkoasiainministeriö ja järjestöt palkkaavat asemiehiä?

Afganistanin ja Irakin kaltaiset pitkittyneet ja veriset sodan ovat tehneet yksityisten turvapalvelujen ostamisen houkuttelevaksi jopa maailman mahtavimmille sotavoimille kuten Yhdysvaltain armeijalle”, kirjoitti kansainvälisen kehitysyhteistyön professori Liisa Laakso Suomen Ekumeenisen neuvoston Vastuuviikolla 2007. Yleiseen tietoisuuteen sotilaspalveluyritykset nousivat viimeistään yhdysvaltalaisen Blackwaterin työntekijöiden ammuttua 17 ja haavoittaen 20 siviiliä Irakin Bagdadissa saman vuoden syyskuussa .

Vuonna 2014 ilmiö on rantautunut myös Suomeen. Tai on se ollut täällä jo jonkin aikaa, mutta siitä ei vain ole tiedetty. Yle MOT:n Suomalainen sotilasbisnes -ohjelman (31.3.2014) selvityksen mukaan Suomesta käsin operoi ulkomailla ainakin kuusi sotilas- ja turvapalvelualan yritystä. Samoin monet kansalaisjärjestöt ja yritykset ostavat turvayritysten palveluita tiedusteluanalyyseista riskienhallinnan koulutukseen ja suunnitteluun kuin itse fyysiseen suojaukseen. Ulkoasiainministeriö käyttää ulkomailla turvapalveluihin pari miljoonaa euroa. Seura-lehden selvityksen mukaan summasta noin puolet käytetään Afganistanissa. Ulkoministeriö ei suostu kertomaan tarkkoja summia tai keneltä palveluita ostetaan tai mihin rahaa ylipäänsä edes käytetään, mutta summaan sisältynee kaikki kiinteistöturvallisuudesta aina esimerkiksi Suomen Afganistanin suurlähettilään henkilösuojauksesta vastaavaan yksityiseen sotilas- ja turvapalveluun.

Haastattelin kirjaani varten sodankäynnin kaupallistamisesta Lapin yliopistoon väitöskirjaa tekevää Mirva Salmista. Hän muistutti, ettei kaikkea sodankäynnin yksityistämisen alla tapahtuvaa toimintaa pidä niputtaa yhteen. Valtaosa siitä on tukitoimintojen järjestämistä. Ne liittyvät sotatuotteiden valmistamiseen, tuotteiden huolto- ja ylläpitopalveluihin, joukkojen logistiikkaan, tukikohtien rakentamiseen, ruokahuoltoon ja vartiointiin. Yksistään vartiointipalveluiden sisällä on useita erilaisia toimijoita. Esimerkiksi Suomessa toimivan G4S:n liiketoiminta on globaalia ja se tarjoaa palveluitaan muun muassa Irakissa. Salminen kertoo joidenkin Afganistanin sotaherrojen rekisteröineen omat militiansa liikeyritykseksi ja tarjonneen sitten maan lainsäädännön mukaisesti asejoukkojaan turvapalveluina. Tapausten tultua julki on Natossa ja kansalaisjärjestöissä taustatarkistukset on yritetty tehdä huolellisemmin.

Sotilas- ja turvapalveluyrityksistä vain harva on osallistunut taistelutehtäviin. EU:n järjestämässä kuulemisessa brittiläisen alan keskusjärjestön pääjohtaja Andy Bearpark korosti olevan olennaista se miten yksityisiä turvallisuuspalveluita käytetään. Hän vaati selkeää ja kattavaa säätely-ympäristöä ja ehdotti yritysten rooliksi omaisuuden suojaamisen ja taistelutehtävien jäävän kokonaan valtioille. Yritykset ovat pyrkineet tekemään itse säätelyä laatimalla omia käytännesäännöstöjään. Alan suurimman ja vanhimman kansainvälisen järjestön, International Stability Operation Association, ISOA:n käytännesäännöstä on menossa jo 13. päivitetty versio. Salminen kertoo valtioiden usein edellyttävän yrityksiltä sopimusten allekirjoittamiseksi sitoutumista alan käytännesäädöksiin. Vaikka taistelutehtävät päätettäisiin jättää vain valtioiden suoritettavaksi, ei tämä kuitenkaan tarkoita, etteivätkö yritykset voisi joutua käyttämään asetta. Viime kädessä aseistetuissa turvapalveluissa on aina kyse aseellisen väkivallan käyttämisestä.

Sotilas- ja turvateollisuus syntyi aluksi Yhdysvaltain asevoimien mukana Irakissa, mutta nykyään yhä suurempi osa kysynnästä tulee muualta. EU:n Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alivaliokunta selvitti sotilas- ja turvapalvelualan kehitystä kuulemisessaan maaliskuussa 2011. EU:n ensisijainen tehtävä on työntekijöiden turvallisuudesta huolehtiminen ja unionin edustajan mukaan olot kriisialueilla ovat turvattomat. EU ja järjestöt eivät usko isäntämaan viranomaisten pystyvän takaamaan luotettavasti turvallisuutta. Vaihtoehto olisi tuoda turvallisuus kotimaista, mutta EU-maat eivät ole halukkaita kustantamaan poliiseja ja sotilaita turvaksi. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää palkata yksityisiä turvayrityksiä järjestämään rakennusten ja henkilöstön suojaaminen.

valonvah

Sotilas- ja turvapalveluyrityksiä on ollut vaikea saada ilmenneistä väärinkäytöksistä oikeudelliseen vastuuseen.

Blackwaterin kohua herättänyt Bagdadin ampumatapaus syksyllä 2007 tunnetaan hyvin, mutta moni luulee sen liittyneen Yhdysvaltain asevoimien taistelutoimintaan, kun kyse oli tosiasiassa avustustoiminnasta. Yritys oli kuljettamassa yhdysvaltojen kehitysministeriön toimistoon yhdysvaltojen ulkoministeriön henkilöstöä. Saattuetta kohtaan ei ollut ammuttu, kuten myöhemmät tutkimukset osoittivat, vaikka yhtiön työntekijät niin luulivat tai väittivät. Mistä sitten ylilyönnit johtuivat?

Syy löytyy niin ”tuotteessa” olleista puutteista, työntekijöiden koulutuksesta, työnjohdosta ja yrityskulttuurista laajemminkin. EU:n kuulema Andy Bearpark oli huolissaan yrityksissä työskentelevien entisten sotilaiden soveltuvuudesta ja epäili, ettei pelkkä posttraumaattisen stressin selvittäminen ole riittävä rekrytointikriteeri. Toinen syy saattoi olla puutteet tuotteessa. Kotimaassa, esimerkiksi Suomessa ja Britanniassa on tietyt tavat järjestää henkilösuojausta, mutta konfliktimaassa ei voida toimia samalla tavoin, koska vastassa voi olla raskaasti aseistettu joukko. Asevoimat taas ovat tottuneet suojautumaan sotilaallisilta hyökkäyksiltä, mutta niiden toimintatapoja ei ole suunniteltu henkilösuojausta varten. Hyvin voi kysyä millaisen lopputuloksen Suomen puolustusvoimien sotilasosaston järjestämä henkilösuojaus oli tuottanut, jos puolustusministeri Carl Haglundin saattue olisi joutunut Mazar-e-Sharifin ruuhkaisilla kaduilla uhkaavaan tilanteeseen ministerin Afganistanin vierailulla huhtikuussa 2013. Turvayritykset ovat kehittäneet omia tuotteitaan asevoimien toimintatavoista lähtien eikä se ole tuottanut parasta toivottua tulosta kuten skandaalit osoittavat.

Kansan Uutiset kirjoitti yksityistämisen edenneen ”niin nopeasti ja pitkälle, ettei edes maailman mahtavin armeija enää pärjää ilman yritysten tukea”, mutta johtopäätöksenä ei ole sotateollisen kompleksin ylivallasta vaan siitä, etteivät asevoimat taivu niihin tehtäviin, joita päättäjät siltä nykyään odottavat. Sotilaat on koulutettu käymään sotaa eikä suojelemaan siviileitä. Sotilaskoneiston kasaaminen on hidasta, kun nopeasti eskaloituvissa kriiseissä yritysten, median ja kansalaisjärjestöjen suojan tarve on usein välitön. Sotilaskoneiston ylläpitäminen on kallista, minkä takia sitä ei taloudellisista syistä haluta lähettää sadan EU:n siviilityöntekijän suojaksi.

Lähteet:
Suomalainen sotilasbusines. Kai Byman, Yle MOT 31.3.2014.
Puolustusministeri Haglund vierailullaan Mazar-iSharifissa: ”rauhanturvaajien jälkihoitoa parannetaan”. Puolustusvoimat, tiedote 18.4.2013
Blackwater vain jäävuoren huippu – Bushin hallinto yksityisti sodan. Kai Hirvasnoro, Kansan Uutiset 25.10.2010.