Sodankäynnin kaupallistuminen on uusvanha ilmiö

Yritysten mukanaolo sodissa ei ole uusi ilmiö vaan itse asiassa sodankäynti valtion hallinnassa on uusi ilmiö. Näin kirjoitti Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Joonas Sipilä Kylkirautalehdessä (2/2007, s. 12-17) muutama vuosi sitten. Sodankäynnin valtiollistaminen sai Mikko Huhtamiehen väitöskirjatutkimuksen mukaan alkunsa 1600-luvun alussa eurooppalaisten ruhtinaiden alkaessa rakentaa keskitetysti johdettuja valtioita. Hallinnon kehittämiseen tarvittiin virkamiehiä ja se maksoi. Rahaa kerättiin kehittämällä verotusta ja hankkimalla valtiolle lisäresursseja valloittamalla ulkomaita.

Talonpoikaisarmeijat kykenivät taistelemaan vain lyhyitä aikoja ja lähialueilla, kun valloitussotiin tarvittiin pysyvää sotaväkeä. Ruotsi yritti värvätä vapaaehtoisia sotilaiksi, mutta tulijoita oli vähän ja heidänkin vaatimattomia rivejään verottivat tautikuolleisuus sekä sotilaskarkuruus. Huhtamies kirjoittaa joukkoja korvatun ulkomaisilla palkkasotilailla. Erityisesti sveitsiläiset saavuttivat mainetta palkkasotilaina ja Sipilän mukaan ” jokaisella itseään kunnioittavalla monarkilla oli oma rykmenttinsä sveitsiläisiä”. Paavin hieman yli sata miehinen sveitsiläiskaarti jatkaa samaa perinnettä.

Seuraavalla vuosisadalla yritykset olivat yleisesti järjestämässä valtioiden sotajoukkojen huoltoa. Kaupallisesti toimivilla yrityksillä oli myös omia armeijoita. Sipilä nostaa esimerkiksi laajoja maantieteellisiä alueita hallinneet kauppakomppaniat. Venäläis-amerikkalainen kauppakomppania hallinnoi Alaskaa ja Britannialla, Ruotsilla, Ranskalla, Tanskalla ja Hollannilla oli kauppakomppanioita eri puolilla Intian valtamerta.

Eurooppalaiset hallitsijat halusivat itselleen enemmän valtaa pyrkimällä vähentämään riippuvuutta sotaurakoitsijoista ja ulkomaisista monikansallisista palkkajoukoista. Seurasi monenlaisia malleja, joista Suomessa tunnetuin on nostoväki. Se oli ammattisotilaiden ja pakko-oton eli asevelvollisuuden välimuoto. Siinä tietyn alueen, yleensä ruodun eli kymmenen talon, tuli aseistaa ja lähettää yksi sotilas kuninkaan joukkoihin. Valtioiden sodankäynti paisui ja sen niellessä esimerkiksi suurimman osan Ruotsin valtionvaroista, yritettiin säästöjä saada aikaan ottamalla käyttöön laajemmat pakko-otot. Vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muodostettiin miespuoleisia kansalaisia koskeva yleinen asevelvollisuus ja massa-armeijat.

Työttömien sotilaiden esiinmarssi
Sotaurakoitsijoiden käyttö yleistyi uudestaan 1990-luvulla. Ilmiön taustalla ovat eri tekijät kuin edellisellä vuosituhannella. Ensinnäkin tarjonta loi kysyntää. Kylmän sodan jälkeen kymmenet eri valtiot demobilisoivat asevoimien joukkoja. Työttömäksi joutuneet ammattitaitoiset sotilaat tarjosivat osaamistaan yksityisille markkinoille. Sama ilmiö näkyy myös Suomessa. Erikoisjoukkojen ammattisotilaat palvelevat enintään kolme kertaa viisi vuotta. Jos puolustusvoimista ei löydy noin 35-vuotiaalle taistelijalle uusia tehtäviä niin edessä on joko oman osaamisen myyminen yksityiselle puolelle tai kouluttautuminen kokonaan uudelle alalle.

Puolustusvoimien koulutus tuottaa työkokemusta jota voi myydä turva-alalle

Puolustusvoimien koulutus tuottaa työkokemusta jota voi myydä turva-alalle

Myös 55-60-vuoden iässä eläköityvät upseerit ovat usein halukkaita jatkamaan työelämässä ja heitä siirtyy yksityiselle puolelle niin puhtaasti siviilihommiin kuin myös sotateollisuuden yritysten asiantuntijoiksi. He ovat sitten myyneet omaa osaamistaan takaisin puolustushallinnolle. Kuten kirjassani kerron, Valtiontalouden tarkastusvirasto on puuttunut tähän. Valtaosa hommista on saatu ilman kilpailutusta eikä ylipäätään valtion tiukan tilinpidon kannalta ole järkevää maksaa samanaikaisesti sotilaseläkettä että korkeita konsulttipalkkioita.

Tukihenkilöstön tarve lisääntyy
Toinen yritysten käyttöä lisännyt tekijä on automatisaatio. Mary Kaldorin mukaan asejärjestelmien teknistyminen on vähentänyt tarvetta palkata sotilaita ja kasvattanut tukihenkilöstön tarvetta. Yhdysvalloissa siviileitä sadasta asevoimien työntekijästä on jo 66. Euroopassa ja Suomessa siviileitä on vielä vähemmän, mutta Suomessakin ulkoistamisbuumin myötä sotilaiden osuus on laskussa.

Yrityksille automatisaatio on tuonut hyvää ja huonoa. Asejärjestelmien teknistyminen on kasvattanut aseiden tehoa ja samalla nostanut niiden yksikköhintoja. Aseita myydään vähemmän: valtiot tarvitsevat tehokkaampia aseita vähemmän ja toisaalta kalliimpia aseita on myös vara ostaa vähemmän. Yritykset ovat pyrkineet löytämään itselleen uusia tulonlähteitä. Yhden mahdollisuuden on tarjonnut järjestelmien ylläpito. Teknistyminen on lisännyt huollon tarvetta. Valtiot myös haluavat pitää kalliimpia asejärjestelmiä käytössään pidempään, jolloin niiden modernisaatiopalveluiden (elinkaaripalvelut) kysyntä on kasvanut. Verrattuna harvoin myytäviin asejärjestelmiin, palveluiden myynnin etuna on niistä saatavien tulojen tasaisuus.

Teknistyminen vaatii yhä enemmän osaamista. Vielä 1900-luvulla totuimme ajatukseen maanpuolustuksesta kykynä valmistaa itse kaikki mahdollinen tarvittava ruudista tykkiin, mutta tietoyhteiskunnan aikakaudella osaaminen on eriytynyt. Sotatekniikan käyttäminen vaatii yhä enemmän perehtyneisyyttä. Asevoimilla ei ole taloudellisia resursseja kehittää ja ylläpitää yhä pidemmälle menevää erikoistumista joten ne ostavat tietotaidon ulkoistamalla. Sodankäynnin kaupallistumisesta väitöskirjaa tekevän Mirva Salmisen mukaan esimerkiksi kyberturvapalveluiden puolella alan korkein osaaminen on juuri yrityksissä. Kirjassa kerron Insta DefSec Oy:stä, joka on alle kymmenessä vuodessa kasvanut 300 työntekijän yhtiöksi. Suomen puolustuskykyä voi arvioida asejärjestelmiemme määrällä, mutta esimerkiksi olennaisempaa kuin patteri Nasams-ilmatorjuntaohjuksia, on osata käyttää ja huoltaa niitä. Tämä osaaminen on Insta DefSec:in lisäksi Patria Oyj:ssä ja sen tytäryhtiössä Millog Oy:ssä.

Pitkittyneen sodan harha
Kaikki syyt yritysten käyttämiseen osana sodankäyntiä eivät ole muuttuneet. Sodankäynti on kansantaloudelle kallista ja valtiot pyrkivät yritysten avulla hakemaan säästöjä. Pitkittyneiden sotien, esimerkiksi Irak, on arveltu houkutelleen valtioita yritysten käyttöön, jotta ne välttäisivät omien sotilaiden kaatumisen. Yritysten työntekijöitä, kun ei rekisteröidä näihin tilastoihin (näin kyllä voitaisiin tehdä jos sitä vaadittaisiin). Salmisen mukaan tämä on virheoletus, koska yritysten käyttäminen oli jo osa alkuperäistä Irakin sodan suunnitelmaa.

Irakiin lähdettiin yritysten tuella, koska operaation uskottiin jäävän lyhyeksi. Tämä osoittautui myöhemmin virhearvioksi. Yrityksillä on valmiina koulutetut sekä varustetut työntekijät, jotka saadaan nopeasti liikkeelle. Valtioiden sotilasjoukot ovat kohtalaisen pieniä ja suurempia joukkoja saadaan reservistä tai kouluttamalla. Joukon kokoaminen, kouluttaminen, varustaminen ja lähettäminen maksavat ja vievät aikaa. Yritysten käyttö on siis lyhytaikaisesti halvempaa, kun operaation pitkittyessä asevoimien omien resurssien aktivoimisen ja käyttämisen kulut tasoittuvat suhteessa ostopalveluihin.

Tulemmeko näkemään yritysten työntekijöille pystytettyjä sotamuistomerkkejä?

Tulemmeko näkemään yritysten työntekijöille pystytettyjä sotamuistomerkkejä?

Salminen muistuttaa tutkimustulosten kustannustehokkuudesta olleen ristiriitaisia ja hyvin tilannekohtaisia minkä takia tätä on syytä tarkastella enemmän oletuksena, jonka varassa on toimittu. Tämä näkyy koko ulkoistamisbuumissa kuten kirja osoittaa.

Tasapainoilua firmojen ja valtion välillä
Yritysten käyttö onkin jo vedetty takaisin. Yhdysvalloissa ja Britanniassa on nähty uudelleen valtiollistamisia. Syynä on ollut kustannusten lisäksi palvelutuotannon luotettavuus. Yritykset eivät olekaan kyenneet hoitamaan niille uskottuja turvallisuuspalveluita kriisitilanteissa. Sodankäynti, asevoimat kun ovat monialainen konserni, jonka täytyy kyetä moninkertaistamaan toimintansa muutamassa viikossa. Harva firma kykenee tähän.

Ne eivät myöskään ole aivan niin halukkaita lähtemään rahan kiilto silmissään sotatantereille kuin yleisesti ajatellaan. Sota on riskialtista liiketoimintaa. Tulot ovat tiedossa, mutta kulurakenne on arvaamaton: väkivallan eskaloituessa joudutaan panostamaan suojaukseen (mm. ostamaan panssaroituja ajoneuvoja), kalusto voi tuhoutua ja avainhenkilöt kuolla tapaturmissa. Harvan yrityksen tase kestää tätä.

Mainokset

Sijoita sotateollisuuteen – sijoita tulevaisuuteen

Sotateollisuuden sanotaan pyörivän ja pysyvän pystyssä, koska asekauppa on erittäin tuottoisaa businestä. Sota voi kyllä olla hyvää liiketoimintaa muutamille sotatuotteiden valmistajille, mutta sota on myrkkyä kansantalouksille. Asekauppaan liittyvät talousteemat nousivat esille Työpaikkojen rauhantoimikunnan juhlaseminaarissa Hyvinkäällä. Aihe kiinnosti paikalla olleita yli 150 ammattiliittojen jäsentä ja avaan aihetta tässä vielä laajemmin.

Tutkija Loren Thompson luettelee talouslehti Forbesissa viisi syytä miksi sotateollisuus eroaa muista sijoituskohteista. Ensinnäkin talouden mennessä alamäkeä kysyntä laskee kulutustavarapuolella, mutta valtioiden säästöt näkyvät yleensä vasta viimeisenä sotilasmenoissa. Tällöin sijoittavat siirtävät varojaan sotateollisuuteen ja sen osakekurssit nousevat. Oman näkemykseni mukaan taloudellisesti heikot ajat myös lisäävät valtioiden keskinäistä kilpailua. Epävarmuus ja muutos ruokkivat kansalaisten turvattomuuden tunnetta. Tällöin on tilaa poliitikoille, jotka lisäävät kontrollin tunnetta pyrkimällä minimoimaan ulkoisten tekijöiden tunkeutumista kotimaahan. Se tapahtuu niin suhtautumalla kielteisesti, siis kriittisesti, niin vanhaa kyseenalaistaviin taiteisiin, maahanmuuttoon kuin valtioiden väliseen yhteistyöhön esimerkin EU:n muodossa että toisten valtioiden tukemiseen vaikeina aikoina kehitysyhteistyön keinoin. Tämän ajattelutavan mukaan kansakunta pärjää, jos se pitää asiat omissa käsissään ja on voimakas. Voimasta kertovat sisäisen epäjärjestyksen kitkeminen kurilla ja järjestyksellä sekä suuret asevoimat. Tarve sotilasmenojen kasvattamiseen lisääntyy.

Thompsonin mukaan toinen syy on markkinadominanssi. Vajaat 30 yhdysvaltalaista alan yritystä myyvät merkittävän osan maailman sotatuotteista. Niin kauan kuin maailma ostaa aseita, ne ovat yhdysvaltalaisia. Tähän on tosin tulossa muutos. Ensimmäiset merkit siitä saatiin virallisesti viime vuonna, kun Tukholman rauhantutkimusinstituutti Sipri julkaisi vuosittaisen maailman aseviennin Top 5-listan.  Kiina nousi listan sijalle viisi ja tiputti vanhan sotilasimperiumin Britannian listalta ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1949 jälkeen. Euroopan taakkana on juuri markkinadominanssin heikkous. Siinä missä Yhdysvalloissa, monta kertaa suuremmalla markkina-alueella, on kolme panssariajoneuvojen valmistajaa, on Euroopassa niitä kahdeksan. Osa niistä tulee katoamaan. Aika näyttää onko suomalainen Patria Oyj selviytyjien joukossa. Yhtiö on panssariajoneuvotuotannosta riippuvainen ja ilman sitä suomalaisilla päätöksentekijöillä on vain vähän mahdollisuuksia sen taloudelliseen ylläpitoon.

Kolmas syy on poliittinen suoja. Sotateollisuus ei ole vapaan markkinatalouden kehto vaan hyvin eristetty. Jos Suomen on vaikea myydä telakoita ja teräsyhtiöitä niin katsokaapa millaista poliittista suojaa Vihtavuoren ruutitehdas tai Sisun kuorma-autot ovat saaneet. Parhaillaan EU yrittää avata markkinoita helpottamalla vientilupakäytäntöjä Euroopan talousalueen sisällä sekä pakottamalla jäsenmaita helpottamaan ulkomaisten yritysten pääsyä markkinoille. Suomalainen sotateollisuus on ollut aiheestakin huolissaan siitä, etteivät markkinat tule todellisuudessa avautumaan suuremmalle kilpailulle. Jokainen kotimainen hankinta ja vientikauppa päätetään yhä poliittisesti. Poliitikoille alan sulkeutuneisuus antaa työkalun käyttää sotilasmäärärahoja työ- ja elinkeinopolitiikkaan. Asekauppoja perustellaan usein ensimmäiseksi niiden työllistävällä vaikutuksella ja vasta sen jälkeen sotilaallisilla tarpeilla.

sako

Italialaisen Fabbrica d’Armi Pietro Beretta S.p.a.:n tytäryrityksen Sako Oy:n tehdasalue Riihimäellä

Neljänneksi Thompson nostaa esille alan vastustuskyvyn muutoksille. Sotilasmenoista päätetään useiksi vuosiksi eteenpäin ja säästöt, joita puolustusvoimat Suomessa haluavat kutsuttavan leikkauksiksi, näkyvät yritysten kassavirrassa vasta useampien vuosien päästä. Se antaa aikaa sopeutua. Ala on niin keskittynyt, että sotatuotteet on pakko ostaa samoilta valmistajilta. Esimerkiksi Suomessa Patria ja sen tytäryhtiöt ovat käytännössä mukana jokaisessa puolustusvoimien hankkeessa. Asevoimien yhden osa-alueen joutuessa säästöjen kohteeksi on korvaavaa tulovirtaa mahdollista saada muilta osilta. Kybersodankäynnin nousu ei ole sattumaa vaan tarjoaa uuden tulovirran perinteisten sotatuotteiden heikommalle kysynnälle.

Viimeiseksi alan tulevaisuus on paljon läpinäkyvämpää kuin muiden alojen. Markkinatalouden toimintaympäristö on dynaaminen etkä koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Thompsonin mukaan tämä on vähemmän totta sotateollisuudessa. Poliittiset keskustelut sotilasbudjeteista kestävät parlamenteissa vuosia, kansainvälisen turvallisuusympäristön muutoksia voidaan ennakoida ja aloitettavista sodista tiedetään usein etukäteen. Viime vuosina on esimerkiksi keskusteltu Israelin iskusta Iranin ydinlaitoksiin. Sotatuotteiden kysyntä onkin kasvanut hurjaa vauhtia Lähi-idässä.

Palaan lopuksi vielä alkuperäiseen väitteeseeni siitä, että sota on myrkkyä kansantalouksille. Perinteinen ”leipää ja voita” -argumentti muistuttaa sotateollisuuden kilpailevan valtion budjettivarojen käytöstä. Jos Suomen armeijan huoltotoimintoja hoitava Millog Oy uutisoi liikevaihtonsa kasvaneen, se tarkoittaa veronmaksajien avanneen enemmän kukkaronsa nyörejä. Sotateollisuuden saama osuus on aina pois jostakin muusta – yleensä vertailu kohdistetaan terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Esimerkiksi uuteen lastensairaalaan pyritään keräämään 30 miljoonaa euroa kansalaisilta, kun puolustusvoimat osti juuri 35 miljoonalla eurolla naamiointitarvikkeita israelilaiselta yritykseltä. Tämänkaltainen vertailu on hankalaa, koska valtioiden on myös täytettävä velvollisuutensa tuottaa turvallisuutta. Joka tapauksessa tämä näkökulma tulee korostumaan valtioiden joutuessa säästämään menoistaan.

Uudemmassa ajattelussa korostetaan sodan negatiivisia vaikutuksia maailman talouskasvuun. Afrikan väkiluku tulee kasvamaan ja maanosa on länsimaiden toivo omallekin talouskasvulleen. Suurin este kehitykselle ovat konfliktit. YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin mukaan 23 Afrikan maata konfliktien seurauksena bruttokansantuotteestaan arviolta 284 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuosien 1990–2005 aikana. Väli-Amerikan Investointipankki taas arvioi Latinalaisen Amerikan aseellisen väkivallan vieneen 12 prosenttia alueen bruttokansantuotteesta 1990-luvun lopulla. Länsimaisten yritysten menettäessä konfliktien takia valtavat markkinat muutama pääsi niistä kuitenkin hyötymään. Afrikan konflikteissa käytetyistä aseista 95 prosenttia tuotiin maanosan ulkopuolelta. Merkittävimmät valmistajat olivat Yhdysvallat, Eurooppa ja Kiina. EU aloittikin oman asevientintä tiukemman kontrolloinnin 1990-luvulla nimenomaan sen takia, että se huomasi kehitysapuvarojen menevän kankkulan kaivoon, kun samanaikainen asevienti ruokki konflikteja.

kongsberg

Lahden Puolustus- ja turvallisuusmessuilla 2012 poliisin messuosastolla lapsia leikittänyt klovni vieraili ilmapuolustusjärjestelmiä toimittavan norjalaisen aseyhtiö Kongsbergin messuosastolla

Konfliktit eivät näy vain kauppakumppaneiden viennissä vaan ne vaikuttavat myös suoraan naapureihin. Maailmanpankin vuonna 2011 julkaiseman raportin mukaan maan bruttokansatuote laski 0,7 prosenttia naapurimaassa riehuvan konfliktin takia. Sen mitä Venäjällä tapahtuu ja miten maan poliittiset olot voidaan vakauttaa, pitäisi siis kiinnostaa suomalaistakin liike-elämää. Myöskään kuluttajat eivät ole turvassa sodan talousvaikutuksilta. Libyan sotaa seuranneina neljänä viikkona öljyn hinta nousi 15 prosenttia.  Monen suomalaisen kotitalouden ja yrityksen kulut kasvoivat.

Asekaupan ympärillä käyty taloudellinen keskustelu on usein yksiulotteista ja sitä tulisi syventää. Muutaman sotateollisuuden yrityksen saamien vientitulojen ja tuomien työpaikkojen rinnalla olisi syytä käydä laajempaa keskustelua aseviennin vaikutuksista globaaliin talouskehitykseen. Esimerkiksi Egyptiin on pyritty viemään tarkka-ampujan kivääreitä. Se voi tuoda työtä riihimäkeläiselle tehtaalle, mutta kyseiset aseet ovat ensimmäisiä välineitä, joita turvallisuusjoukot käyttävät kansanjoukkojen pitämiseen kurissa. Madaltavatko ne kynnystä väkivallan käyttöön mielenosoittajia vastaan? Rinnalla on syytä muistaa metsäteollisuuden, taloutemme kivijalan, viennistä merkittävän osan tulevan kaupasta Egyptin kanssa. Jos tilanne muuttuukin epävakaammaksi, egyptiläiset yritykset jättävät investointeja tekemättä ja suomalaisten sahojen työpaikat vaarantuvat. Asevienti ei aina johda kriisien syvenemiseen vaan voi myös kasvattaa vakautta. Analyysin pitää kuitenkin olla nykyistä perusteellisempaa ja kokonaisarviossa on otettava huomioon yksittäisen viennin välittömiä talousvaikutuksia laajempi näkökulma.

Sotateollisuuteen sijoittaminen on Thompsonin mukaan varovaisen sijoittajan kohde. Siihen sijoittaminen ei suinkaan ole niin houkuttelevaa kuin usein annetaan ymmärtää. Brittien merkittävin sotatuotteiden valmistaja BAE Systems pyrki pari vuotta sitten fuusioitumaan paneurooppalaisen EADS:n kanssa. Fuusio kariutui Saksan ja Ranskan kantoihin, mutta sitä vastustivat myös EADS:n yksityiset osakkeenomistajat. Moni oli sijoittanut EADS:ään sen kehittämän Airbus-siviilimatkustajalentokoneen takia ja näki vahvasti asetuotannosta riippuvaisen BAE Systemsin laskevan osakkeidensa tuottoa.

Sukellus asekaupan maailmaan

Kaksi vuotta sitten, joulukuussa 2011, sain yhteydenoton pörssiyhtiö Vaisala Oyj:tä tuntevalta taholta. Lähde halusi kertoa yrityksen harjoittamasta sotatuotekaupasta ja sen kauppatavoista. Kyse oli vyyhdestä, johon liittyi useita toimijoita sekä maita, joten otin yhteyttä Ylen MOT-ohjelman toimitukseen.

Sovimme alkavamme selvittämään asiaa yhdessä. Samalla saisin aineistoa asekauppaa käsittelevään kirjaani. Pystykorva-kustantaja oli hieman aiemmin pyytänyt minua kirjoittamaan kirjan suomalaisesta aseviennistä. Edellisestä teoksesta oli kulunut jo lähes 30 vuotta ja moni asia oli sen jälkeen muuttunut. Lopullisen päätöksen kirjan kirjoittamisesta tein kuitenkin vasta kuultuani lähteen kertomuksen.

Olin tutustunut mittalaitteita ja ympäristöteknologiaa valmistavan pörssiyhtiö Vaisala Oyj:n sotatuotekauppaan ensimmäisen kerran tehdessäni selvitystä suomalaisesta aseviennistä vuonna 2009. Vaisala Oyj:tä pidettiin sotateollisuutemme kärkiyrityksenä, mutta sen tästä puolesta tiedettiin julkisuudessa hyvin vähän. Seuraavana vuonna kirjoitin siitä jutun Voima-lehteen.

Joulukuussa 2011 rauhanjärjestö Sadankomitea pyysi oikeuskansleria selvittämään, olisiko puolustusministeriön pitänyt vaatia osalta Vaisala Oyj:n tuotteita maastavientilupia. Siis olivatko ne laissa tarkoitettuja puolustustarvikkeita. Käytän puolustustarvikkeista termiä sotatuote, joka kattaa tarvikkeiden lisäksi ohjelmisto ja palvelut.

Vaisala Oyj:n toimitusjohtaja kertoi Taloussanomille sen tuotteiden ainoan puolustusspesifin ominaisuuden olevan muun muassa kestävämmät pakkaukset. Yrityksen näkemyksen mukaan se valmisti tavallisia tuotteita, joita asevoimat nyt sattuivat käyttämään omassa toiminnassaan. Säähavaintolaitteet olivat siten armeijalle kuin villapaidat tai näkkileipä.

Lähteen mukaan yhtiön edustajien lausunnot eivät antaneet totuudenmukaista kuvaa sen harjoittamasta toiminnasta. Tämä oli päällimmäisin syy siihen, miksi hän halusi kertoa tarinansa.

Tapasimme Liisa-tädin, aloin kutsua lähdettä tuolla nimellä, useita kertoja. MOT sai haltuunsa yhtiön asiakirjoja ja löysimme tietoja myös sota-arkistosta ja Wikileaksin julkaisemista Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnon diplomaattisähkeistä. Myös eräs toinen yhtiön toimintaa tunteva henkilö otti yhteyttä ja kertoi tarinansa. Vaisala Oyj:n sotatuotekauppa oli ollut vuosia hyvin pienen piirin hoidossa ja ylipäätään vain parikymmentä ihmistä saattoi tietää kerrottuja asioita. Yhtiön toimitusjohtajakaan ei välttämättä tiennyt kaikkea. Tulen myöhemmissä artikkeleissa palaamaan Liisa-tädin kertomukseen ja Vaisala Oyj:n tuotekehitykseen sekä julkaisemaan yhtiön että puolustushallinnonkin asiakirjoja.

MOT:n toimittaja Kai Bymanin Sääluotain sodassa ohjelma tuli ulos helmikuussa 2012. Puolisen vuotta sen esittämisen jälkeen olin puhumassa asekaupasta toimittajayhdistyksen tilaisuudessa. Illan lopuksi eräs toimittajista tuli kertomaan suositelleensa muutama päivä aiemmin teini-ikäiselleen kesätyöpaikaksi Vaisala Oyj:tä. Teini-ikäinen oli kieltäytynyt vedoten eettisiin syihin ja valistanut äitiään yhtiön sotatuotekaupasta. Kirjassani kerron, miten sotateollisuus huolehtii julkikuvastaan muun muassa saadakseen parhaat mahdolliset työntekijät palvelukseensa.

Liisa-täti piti maanpuolustusta tärkeänä ja hän olisi ollut valmis myymään sotatuotteita, mutta hänelläkin oli omat eettiset rajansa. Hän ei hyväksyisi niiden myyntiä suoraan sotaan eikä diktaattoreille. Tämä on pohdinta, joka jokaisen sotateollisuutta harjoiKansi_suomalainenasekauppattavan yhtiön on tehtävä. Se on myös perustavanlaatuinen haaste suomalaisessa aseviennissä ja sitä joudutaan pohtimaan kerta toisensa jälkeen tehtäessä vientilupapäätöksiä. Perusteellinen pohdinta on mahdollista puolustustarvikkeiden vientilain ansiosta. Oikeuskansleri ei ole vielä päättänyt pitäisikö osan Vaisala Oyj:n tuotteista olla lain alaisia.

Arvostan Liisa-tädin ja muiden tätä kirjaa varten asioita julki tuoneiden rohkeutta. Pitää silti muistaa monien heidän olleen vuosia ylläpitämässä kritisoimiaan toimintatapoja. Silti Liisa-täti oli syy kirjoittaa kirja. Hänen mielestään oli tullut aika kertoa suomalaisesta asekaupasta suuremmalle joukolle ihmisiä. Olin samaa mieltä.

Kirja on nyt painossa.