Leopard-taistelupanssarivaunuja pukinkonttiin

Hollanti myi juuri ennen joulua lähes kaikki taistelupanssarivaununsa Suomelle. Kauppaan kuului myös 45 alun perin israelilaista lyhyen ja keskipitkänmatkan Gill-panssarintorjuntaohjusjärjestelmän alustaa.

Leopard 2A6 -panssarivaunujen myyntipäätöksen taustalla on Hollannin puolustuspo-liittinen päätös keskittyä sotilaalliseen kriisinhallintaan. Suomi-kaupan jälkeen maalle jää 16 taistelupanssarivaunua.

”Hallitus on hävittänyt kaikki panssaridivisioonat, koska piti niitä kylmän sodan perintönä eivätkä ne sovi interventioihin ulkomailla”, kertoo hollantilainen tutkija Frank Slijper.

Suomeen vuosina 2015-19 saapuvat taistelupanssarivaunut tuplaavat muutamaksi vuodeksi maamme panssarikaluston. Puolustusvoimien nykyiset Saksasta hankitut Leopard 2A4 FIN -taistelupanssarivaunut poistuvat käytöstä 2020-luvulla. Maavoimien esikunnan jalkaväen tarkastajan eversti Jukka Valkeajärven mukaan niiden jatkokäytöstä ei ole vielä päätetty.

”Vaunuja tultaneen käyttämään muiden joukkojen panssarintorjunnan vahventamiseen, ajoharjoitteluun, aselajien erikoisvaunujen alustoiksi sekä varaosiksi.”

Valtiontalouden kriisi pakotti myymään
Puolustusvoimat leikkaa menojaan muun valtionhallinnon rinnalla.

”Hyvä puoli tässä on se, että Suomi varustautuu käytetyllä sotakalustolla, mikä säästää rahaa erityisesti kun valtiot joutuvat toteuttamaan säästöohjelmiaan”, kertoo Frank Slijper. Hän on seurannut asevarustelua parikymmentä vuotta Campagne Tagen Wapenhandel -järjestössä.

Valkeajärven mukaan Suomen kannatti hankkia Leopardit, koska 199,9 miljoonan euron hintaan sisältyy muun muassa niiden käyttökoulutus, huoltojärjestelmät ja varaosat. Lisäksi Hollanti myönsi pitkän korottoman maksuajan.

Hollanti oli valmis tinkimään hinnasta, kunhan se vain pääsi panssareista eroon. Aseiden romuttaminen on usein kallis vaihtoehto ja siihen halutaan ryhtyä vasta pakon edessä.

Säästöt olivat myös Hollannin myyntipäätöksen takana.

”Hollannille myynti tuo paljon kaivattua kassavirtaa uusien asevarusteluohjelmien kuten F35-taisteluhävittäjien ja miehittämättömien Reaper-hävittäjien maksamiseksi”, Slijper toteaa.

Leopard 2A6 -taistelupanssarivaunut oli alun perin tarkoitus myydä vuonna 2012 Indonesiaan. Hollannin hallituksen suunnitelmat kariutuivat parlamentissa, joka halusi varmistaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Slijperin mukaan hallitus oli päätöksestä hyvin turhautunut, koska se samanaikaisesti tarvitsi rahaa.


Näkökulma: Taistelupanssarivaunun monta elämää

Kävin Suomalainen asekauppa -kirjaani varten läpi edellisiä taistelupanssarivaunuhankintoja. Käytännössä Suomi hankkii uuden taistelupanssarivaunumallin kerran vuosikymmenessä: T-55:n 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Neuvostoliitosta, T-72:n 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa Neuvostoliitosta ja Saksasta, Leopard 2A4:n 2000-luvulla Saksasta ja nyt 2010-luvulla 2A6:n Hollannista.

Asealustojen käyttöikä on 25-45 vuotta. Aika vastaa jopa yhdeksää vaalikautta, mikä asettaa haasteita niin sotilaalliselle suunnittelulle kuin poliittiselle päätöksenteollekin. On ensinnäkin ymmärrettävä, että hankintahinta muodostaa vain osan asevarustelun kokonaiskustannuksista. Kustannuksia tulee käyttöönotosta eli muun muassa tyyppikoulutuksen antamisesta sotilaille ja kaluston huolto- sekä ylläpitokuluista. Hollantilaisissa Leopardeissa iso osa niistä saatiin sisällytettyä hankintahintaan.

Teknisen kehityksen vaikutuksia on vaikea ennakoida. Vain pari kuukautta sen jälkeen, kun Suomi hankki Saksasta T-72-panssareita, alkoi Persianlahden sota. Se merkitsi tietoyhteiskunnan esiinmarssia ja loi uudenlaisen sodankäynnin. Yhdysvaltojen Abrams- ja Britannian Challenger-taistelupanssarivaunut pystyivät uusien teknisten laitteiden avulla tuhoamaan irakilaisten T-72-vaunut jo ennen kuin ne edes näkivät vastustajaansa.

Asevarustelukierteessä uuteen tekniikkaan on vastattava kehittämällä sen päihittävää tekniikkaa. Seuraavan teknisen askeleen saavuttaminen vanhalla tekniikalla on usein kalliimpaa kuin kokonaan uuden tekniikan hankkiminen. Puolustusvoimat aikoivat vielä 2000-luvun alussa päivittää T-72-panssarit sodankäynnin uusia vaatimuksia vastaaviksi. Laskelmien jälkeen ajatuksesta luovuttiin. Katse suunnattiin takaisin Saksaan, jossa oli kaupan seuraavan sukupolven Leopard 2A4-taistelupanssarivaunuja.

T-72-panssarivaunujen osat kiertävät yhä
Uusvanhojen hankkiminen ei ole ilmaista. Suomi kehui saaneensa Leopardit Saksasta uskomattoman edullisesti, puolella miljoonalla eurolla kappale. Vuotta myöhemmin Saksan valtiontalouden tarkastusviraston tekemä selvitys paljasti Puolan ostaneen niitä sadalla tuhannella eurolla kappale. Hollantilaiset Leopardit taas ovat melkein neljä kertaa kalliimpia kuin Saksasta hankittu malli.

Käytettyinä hankittujen taistelupanssarivaunujen suomalainen käyttöikä on vajaat 20 vuotta. Saksalaiset Leopardit ovat jo melkein nelikymppisiä päästessään eläkkeelle. Puolustusvoimien mukaan hollantilaiset Leopardit tulevat palvelemaan ”pitkälle 2030-luvulle”. Silloin ne olisivat jo vähän yli viisikymppisiä ja nykyiseen 2A6-versioonsa päivitettyinä nelikymppisiä.

Mitä muuten tapahtui T-72-taistelupanssarivaunuille? Ne romutettiin vuosina 2006-07. Itse romutuksesta käydään yhä lahjusoikeudenkäyntiä Turun hovioikeudessa*. Varastoissa olleet varaosat taas myytiin Tšekkeihin. Ne päätyivät sieltä joko Tšekin omiin panssareihin tai varaosavälittäjän välityksellä muille maille. Osaa Tšekin käytetyistä T-72-taistelupanssarivaunuista ollaan parhaillaan myymässä toistaiseksi tuntemattomaan Afrikan maahan.

Jutun pidempi versio on julkaistu alunperin Rauhan Puolesta (1/2014) lehdessä.

* Hovioikeus on antanut tämän jutun kirjoittamisen jälkeen tuomionsa ja siitä voi lukea tästä.

Mainokset

Päivä jolloin annoit 500 miljoonaa kysymättä

Tänään Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti (SIPRI) julkaisi perinteiseen tapaansa maailman sotilasmenorasitetta kuvaavan indeksinsä. Siprin arvion mukaan valtiot käyttivät vuonna 2013 sotilasmenoihin 1 750 miljardia dollaria. YK:n pääsihteerin Ban Ki-moon yritti laittaa summan hieman ymmärrettävämpään muotoon pari vuotta sitten: maailma käyttää sotiin valmistautumiseen jokaisen vuoden kuuden ensimmäisen viikon aikana yhtä paljon kuin YK:n on käyttänyt koko historiansa aikana rauhanturvaoperaatioihin.

Tänään Kansainvälisenä asevarustelun vastaisena toimintapäivänä kerroin Antimilitaristisen kahvilan kirjailijavieraana yhden kaikkein omituisimmasta asioista asevarustelussa olevan sen, kuinka annamme siihen verovaroja ilman kysymyksiä. Asevarustelusta päätetään kerran neljässä vuodessa turvallisuus ja puolustuspoliittisessa selonteossa. Siinä hankinnat esitetään kykyinä ja esimerkiksi pari selontekoa sitten hallitus päätti hankkia ilmasta-maahan kyvyn. Useampia vuosia myöhemmin julkisuudessa sitten keskusteltiin siitä, onko Suomen tarpeen hankkia kymmenillä miljoonilla euroilla JASSM-risteilyohjuksia ja miten se itse asiassa vaikuttaa Suomen sotilaalliseen toimintakykyyn.

Pääkaupunkiseudun suojaksi päätetään hankkia ilmapuolustuskyky - mitä se maksoi ja mitkä ovat sen vahvuudet ja heikkoudet?

Pääkaupunkiseudun suojaksi päätetään hankkia ilmapuolustuskyky – mitä se maksaa, mihin se soveltuu, mitkä ovat sen vahvuudet sekä heikkoudet?

Usein linjaukset sitovat monen eduskunnan kädet. Yksittäisen asejärjestelmän käyttöikä, kun voi olla jopa 20-45 vuotta. Esimerkiksi 1990-luvun vaihteessa tehty päätös Hornet-rynnäkköhävittäjien hankinnasta on johtanut kahteen modernisaatiohankkeeseen. Se tullee johtamaan vielä kolmanteen modernisaatiohankkeeseen ennen hävittäjien poistumista Suomen ilmavoimien käytöstä 2030-luvun vaihteessa. Tuolloin muutaman sanan lause on tullut maksamaan veronmaksajille yli neljä miljardia euroa. Sen lisäksi tulevat vielä hävittäjien tekninen ylläpito ja huolto (satoja työntekijöitä) ja lentäjien kouluttaminen neljänkymmenen vuoden ajan.

Suomi käyttää uusien asejärjestelmien hankintaan keskimäärin 500 miljoonaa euroa vuosittain*. Puolustuspoliittista keskustelua käydään varustelumäärärahan tasosta, mutta kuinka paljon kansalaiset tai päättäjät tietävät asevarusteluun käyttämistämme verovaroista? Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan eivät juuri mitään. Turvallisuus ja puolustuspoliittinen selonteko ohittaa asevarustelun yhdellä A4-sivulla. Se sivu on rahallisesti varsin suuri osa noin 120-sivuisesta pumaskasta. Siinä ei kuitenkaan, kuten tarkastusvirasto kritisoi, arvioida hankintapäätösten kustannusvaikutuksia tai sitä miten kyseinen aseosto vaikuttaa Suomen sotilaalliseen voimaan ja turvallisuuteen. Oli asevarustelusta sitten mitä mieltä hyvänsä, Suomen turvallisuuden ja miljardien veroeurojen käytön luulisi kiinnostavan myös kansalaisia. Tänään on myös päivä, jolloin annamme 500 miljoonaa euroa kysymättä mihin se menee ja mitä sillä saa.

*Julkisuudessa hankintamenojen suuruudeksi esitetään noin 650-750 miljoonaa euroa vuodessa, mutta Valtiontalouden tarkastusviraston tekemän selvityksen mukaan puolustusvoimat käyttää uusiin asehankintoihin tosiasiassa keskimäärin 500 miljoonaa euroa vuodessa.

Sodankäynnin kaupallistuminen on uusvanha ilmiö

Yritysten mukanaolo sodissa ei ole uusi ilmiö vaan itse asiassa sodankäynti valtion hallinnassa on uusi ilmiö. Näin kirjoitti Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Joonas Sipilä Kylkirautalehdessä (2/2007, s. 12-17) muutama vuosi sitten. Sodankäynnin valtiollistaminen sai Mikko Huhtamiehen väitöskirjatutkimuksen mukaan alkunsa 1600-luvun alussa eurooppalaisten ruhtinaiden alkaessa rakentaa keskitetysti johdettuja valtioita. Hallinnon kehittämiseen tarvittiin virkamiehiä ja se maksoi. Rahaa kerättiin kehittämällä verotusta ja hankkimalla valtiolle lisäresursseja valloittamalla ulkomaita.

Talonpoikaisarmeijat kykenivät taistelemaan vain lyhyitä aikoja ja lähialueilla, kun valloitussotiin tarvittiin pysyvää sotaväkeä. Ruotsi yritti värvätä vapaaehtoisia sotilaiksi, mutta tulijoita oli vähän ja heidänkin vaatimattomia rivejään verottivat tautikuolleisuus sekä sotilaskarkuruus. Huhtamies kirjoittaa joukkoja korvatun ulkomaisilla palkkasotilailla. Erityisesti sveitsiläiset saavuttivat mainetta palkkasotilaina ja Sipilän mukaan ” jokaisella itseään kunnioittavalla monarkilla oli oma rykmenttinsä sveitsiläisiä”. Paavin hieman yli sata miehinen sveitsiläiskaarti jatkaa samaa perinnettä.

Seuraavalla vuosisadalla yritykset olivat yleisesti järjestämässä valtioiden sotajoukkojen huoltoa. Kaupallisesti toimivilla yrityksillä oli myös omia armeijoita. Sipilä nostaa esimerkiksi laajoja maantieteellisiä alueita hallinneet kauppakomppaniat. Venäläis-amerikkalainen kauppakomppania hallinnoi Alaskaa ja Britannialla, Ruotsilla, Ranskalla, Tanskalla ja Hollannilla oli kauppakomppanioita eri puolilla Intian valtamerta.

Eurooppalaiset hallitsijat halusivat itselleen enemmän valtaa pyrkimällä vähentämään riippuvuutta sotaurakoitsijoista ja ulkomaisista monikansallisista palkkajoukoista. Seurasi monenlaisia malleja, joista Suomessa tunnetuin on nostoväki. Se oli ammattisotilaiden ja pakko-oton eli asevelvollisuuden välimuoto. Siinä tietyn alueen, yleensä ruodun eli kymmenen talon, tuli aseistaa ja lähettää yksi sotilas kuninkaan joukkoihin. Valtioiden sodankäynti paisui ja sen niellessä esimerkiksi suurimman osan Ruotsin valtionvaroista, yritettiin säästöjä saada aikaan ottamalla käyttöön laajemmat pakko-otot. Vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muodostettiin miespuoleisia kansalaisia koskeva yleinen asevelvollisuus ja massa-armeijat.

Työttömien sotilaiden esiinmarssi
Sotaurakoitsijoiden käyttö yleistyi uudestaan 1990-luvulla. Ilmiön taustalla ovat eri tekijät kuin edellisellä vuosituhannella. Ensinnäkin tarjonta loi kysyntää. Kylmän sodan jälkeen kymmenet eri valtiot demobilisoivat asevoimien joukkoja. Työttömäksi joutuneet ammattitaitoiset sotilaat tarjosivat osaamistaan yksityisille markkinoille. Sama ilmiö näkyy myös Suomessa. Erikoisjoukkojen ammattisotilaat palvelevat enintään kolme kertaa viisi vuotta. Jos puolustusvoimista ei löydy noin 35-vuotiaalle taistelijalle uusia tehtäviä niin edessä on joko oman osaamisen myyminen yksityiselle puolelle tai kouluttautuminen kokonaan uudelle alalle.

Puolustusvoimien koulutus tuottaa työkokemusta jota voi myydä turva-alalle

Puolustusvoimien koulutus tuottaa työkokemusta jota voi myydä turva-alalle

Myös 55-60-vuoden iässä eläköityvät upseerit ovat usein halukkaita jatkamaan työelämässä ja heitä siirtyy yksityiselle puolelle niin puhtaasti siviilihommiin kuin myös sotateollisuuden yritysten asiantuntijoiksi. He ovat sitten myyneet omaa osaamistaan takaisin puolustushallinnolle. Kuten kirjassani kerron, Valtiontalouden tarkastusvirasto on puuttunut tähän. Valtaosa hommista on saatu ilman kilpailutusta eikä ylipäätään valtion tiukan tilinpidon kannalta ole järkevää maksaa samanaikaisesti sotilaseläkettä että korkeita konsulttipalkkioita.

Tukihenkilöstön tarve lisääntyy
Toinen yritysten käyttöä lisännyt tekijä on automatisaatio. Mary Kaldorin mukaan asejärjestelmien teknistyminen on vähentänyt tarvetta palkata sotilaita ja kasvattanut tukihenkilöstön tarvetta. Yhdysvalloissa siviileitä sadasta asevoimien työntekijästä on jo 66. Euroopassa ja Suomessa siviileitä on vielä vähemmän, mutta Suomessakin ulkoistamisbuumin myötä sotilaiden osuus on laskussa.

Yrityksille automatisaatio on tuonut hyvää ja huonoa. Asejärjestelmien teknistyminen on kasvattanut aseiden tehoa ja samalla nostanut niiden yksikköhintoja. Aseita myydään vähemmän: valtiot tarvitsevat tehokkaampia aseita vähemmän ja toisaalta kalliimpia aseita on myös vara ostaa vähemmän. Yritykset ovat pyrkineet löytämään itselleen uusia tulonlähteitä. Yhden mahdollisuuden on tarjonnut järjestelmien ylläpito. Teknistyminen on lisännyt huollon tarvetta. Valtiot myös haluavat pitää kalliimpia asejärjestelmiä käytössään pidempään, jolloin niiden modernisaatiopalveluiden (elinkaaripalvelut) kysyntä on kasvanut. Verrattuna harvoin myytäviin asejärjestelmiin, palveluiden myynnin etuna on niistä saatavien tulojen tasaisuus.

Teknistyminen vaatii yhä enemmän osaamista. Vielä 1900-luvulla totuimme ajatukseen maanpuolustuksesta kykynä valmistaa itse kaikki mahdollinen tarvittava ruudista tykkiin, mutta tietoyhteiskunnan aikakaudella osaaminen on eriytynyt. Sotatekniikan käyttäminen vaatii yhä enemmän perehtyneisyyttä. Asevoimilla ei ole taloudellisia resursseja kehittää ja ylläpitää yhä pidemmälle menevää erikoistumista joten ne ostavat tietotaidon ulkoistamalla. Sodankäynnin kaupallistumisesta väitöskirjaa tekevän Mirva Salmisen mukaan esimerkiksi kyberturvapalveluiden puolella alan korkein osaaminen on juuri yrityksissä. Kirjassa kerron Insta DefSec Oy:stä, joka on alle kymmenessä vuodessa kasvanut 300 työntekijän yhtiöksi. Suomen puolustuskykyä voi arvioida asejärjestelmiemme määrällä, mutta esimerkiksi olennaisempaa kuin patteri Nasams-ilmatorjuntaohjuksia, on osata käyttää ja huoltaa niitä. Tämä osaaminen on Insta DefSec:in lisäksi Patria Oyj:ssä ja sen tytäryhtiössä Millog Oy:ssä.

Pitkittyneen sodan harha
Kaikki syyt yritysten käyttämiseen osana sodankäyntiä eivät ole muuttuneet. Sodankäynti on kansantaloudelle kallista ja valtiot pyrkivät yritysten avulla hakemaan säästöjä. Pitkittyneiden sotien, esimerkiksi Irak, on arveltu houkutelleen valtioita yritysten käyttöön, jotta ne välttäisivät omien sotilaiden kaatumisen. Yritysten työntekijöitä, kun ei rekisteröidä näihin tilastoihin (näin kyllä voitaisiin tehdä jos sitä vaadittaisiin). Salmisen mukaan tämä on virheoletus, koska yritysten käyttäminen oli jo osa alkuperäistä Irakin sodan suunnitelmaa.

Irakiin lähdettiin yritysten tuella, koska operaation uskottiin jäävän lyhyeksi. Tämä osoittautui myöhemmin virhearvioksi. Yrityksillä on valmiina koulutetut sekä varustetut työntekijät, jotka saadaan nopeasti liikkeelle. Valtioiden sotilasjoukot ovat kohtalaisen pieniä ja suurempia joukkoja saadaan reservistä tai kouluttamalla. Joukon kokoaminen, kouluttaminen, varustaminen ja lähettäminen maksavat ja vievät aikaa. Yritysten käyttö on siis lyhytaikaisesti halvempaa, kun operaation pitkittyessä asevoimien omien resurssien aktivoimisen ja käyttämisen kulut tasoittuvat suhteessa ostopalveluihin.

Tulemmeko näkemään yritysten työntekijöille pystytettyjä sotamuistomerkkejä?

Tulemmeko näkemään yritysten työntekijöille pystytettyjä sotamuistomerkkejä?

Salminen muistuttaa tutkimustulosten kustannustehokkuudesta olleen ristiriitaisia ja hyvin tilannekohtaisia minkä takia tätä on syytä tarkastella enemmän oletuksena, jonka varassa on toimittu. Tämä näkyy koko ulkoistamisbuumissa kuten kirja osoittaa.

Tasapainoilua firmojen ja valtion välillä
Yritysten käyttö onkin jo vedetty takaisin. Yhdysvalloissa ja Britanniassa on nähty uudelleen valtiollistamisia. Syynä on ollut kustannusten lisäksi palvelutuotannon luotettavuus. Yritykset eivät olekaan kyenneet hoitamaan niille uskottuja turvallisuuspalveluita kriisitilanteissa. Sodankäynti, asevoimat kun ovat monialainen konserni, jonka täytyy kyetä moninkertaistamaan toimintansa muutamassa viikossa. Harva firma kykenee tähän.

Ne eivät myöskään ole aivan niin halukkaita lähtemään rahan kiilto silmissään sotatantereille kuin yleisesti ajatellaan. Sota on riskialtista liiketoimintaa. Tulot ovat tiedossa, mutta kulurakenne on arvaamaton: väkivallan eskaloituessa joudutaan panostamaan suojaukseen (mm. ostamaan panssaroituja ajoneuvoja), kalusto voi tuhoutua ja avainhenkilöt kuolla tapaturmissa. Harvan yrityksen tase kestää tätä.

Miksi ulkoasiainministeriö ja järjestöt palkkaavat asemiehiä?

Afganistanin ja Irakin kaltaiset pitkittyneet ja veriset sodan ovat tehneet yksityisten turvapalvelujen ostamisen houkuttelevaksi jopa maailman mahtavimmille sotavoimille kuten Yhdysvaltain armeijalle”, kirjoitti kansainvälisen kehitysyhteistyön professori Liisa Laakso Suomen Ekumeenisen neuvoston Vastuuviikolla 2007. Yleiseen tietoisuuteen sotilaspalveluyritykset nousivat viimeistään yhdysvaltalaisen Blackwaterin työntekijöiden ammuttua 17 ja haavoittaen 20 siviiliä Irakin Bagdadissa saman vuoden syyskuussa .

Vuonna 2014 ilmiö on rantautunut myös Suomeen. Tai on se ollut täällä jo jonkin aikaa, mutta siitä ei vain ole tiedetty. Yle MOT:n Suomalainen sotilasbisnes -ohjelman (31.3.2014) selvityksen mukaan Suomesta käsin operoi ulkomailla ainakin kuusi sotilas- ja turvapalvelualan yritystä. Samoin monet kansalaisjärjestöt ja yritykset ostavat turvayritysten palveluita tiedusteluanalyyseista riskienhallinnan koulutukseen ja suunnitteluun kuin itse fyysiseen suojaukseen. Ulkoasiainministeriö käyttää ulkomailla turvapalveluihin pari miljoonaa euroa. Seura-lehden selvityksen mukaan summasta noin puolet käytetään Afganistanissa. Ulkoministeriö ei suostu kertomaan tarkkoja summia tai keneltä palveluita ostetaan tai mihin rahaa ylipäänsä edes käytetään, mutta summaan sisältynee kaikki kiinteistöturvallisuudesta aina esimerkiksi Suomen Afganistanin suurlähettilään henkilösuojauksesta vastaavaan yksityiseen sotilas- ja turvapalveluun.

Haastattelin kirjaani varten sodankäynnin kaupallistamisesta Lapin yliopistoon väitöskirjaa tekevää Mirva Salmista. Hän muistutti, ettei kaikkea sodankäynnin yksityistämisen alla tapahtuvaa toimintaa pidä niputtaa yhteen. Valtaosa siitä on tukitoimintojen järjestämistä. Ne liittyvät sotatuotteiden valmistamiseen, tuotteiden huolto- ja ylläpitopalveluihin, joukkojen logistiikkaan, tukikohtien rakentamiseen, ruokahuoltoon ja vartiointiin. Yksistään vartiointipalveluiden sisällä on useita erilaisia toimijoita. Esimerkiksi Suomessa toimivan G4S:n liiketoiminta on globaalia ja se tarjoaa palveluitaan muun muassa Irakissa. Salminen kertoo joidenkin Afganistanin sotaherrojen rekisteröineen omat militiansa liikeyritykseksi ja tarjonneen sitten maan lainsäädännön mukaisesti asejoukkojaan turvapalveluina. Tapausten tultua julki on Natossa ja kansalaisjärjestöissä taustatarkistukset on yritetty tehdä huolellisemmin.

Sotilas- ja turvapalveluyrityksistä vain harva on osallistunut taistelutehtäviin. EU:n järjestämässä kuulemisessa brittiläisen alan keskusjärjestön pääjohtaja Andy Bearpark korosti olevan olennaista se miten yksityisiä turvallisuuspalveluita käytetään. Hän vaati selkeää ja kattavaa säätely-ympäristöä ja ehdotti yritysten rooliksi omaisuuden suojaamisen ja taistelutehtävien jäävän kokonaan valtioille. Yritykset ovat pyrkineet tekemään itse säätelyä laatimalla omia käytännesäännöstöjään. Alan suurimman ja vanhimman kansainvälisen järjestön, International Stability Operation Association, ISOA:n käytännesäännöstä on menossa jo 13. päivitetty versio. Salminen kertoo valtioiden usein edellyttävän yrityksiltä sopimusten allekirjoittamiseksi sitoutumista alan käytännesäädöksiin. Vaikka taistelutehtävät päätettäisiin jättää vain valtioiden suoritettavaksi, ei tämä kuitenkaan tarkoita, etteivätkö yritykset voisi joutua käyttämään asetta. Viime kädessä aseistetuissa turvapalveluissa on aina kyse aseellisen väkivallan käyttämisestä.

Sotilas- ja turvateollisuus syntyi aluksi Yhdysvaltain asevoimien mukana Irakissa, mutta nykyään yhä suurempi osa kysynnästä tulee muualta. EU:n Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alivaliokunta selvitti sotilas- ja turvapalvelualan kehitystä kuulemisessaan maaliskuussa 2011. EU:n ensisijainen tehtävä on työntekijöiden turvallisuudesta huolehtiminen ja unionin edustajan mukaan olot kriisialueilla ovat turvattomat. EU ja järjestöt eivät usko isäntämaan viranomaisten pystyvän takaamaan luotettavasti turvallisuutta. Vaihtoehto olisi tuoda turvallisuus kotimaista, mutta EU-maat eivät ole halukkaita kustantamaan poliiseja ja sotilaita turvaksi. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää palkata yksityisiä turvayrityksiä järjestämään rakennusten ja henkilöstön suojaaminen.

valonvah

Sotilas- ja turvapalveluyrityksiä on ollut vaikea saada ilmenneistä väärinkäytöksistä oikeudelliseen vastuuseen.

Blackwaterin kohua herättänyt Bagdadin ampumatapaus syksyllä 2007 tunnetaan hyvin, mutta moni luulee sen liittyneen Yhdysvaltain asevoimien taistelutoimintaan, kun kyse oli tosiasiassa avustustoiminnasta. Yritys oli kuljettamassa yhdysvaltojen kehitysministeriön toimistoon yhdysvaltojen ulkoministeriön henkilöstöä. Saattuetta kohtaan ei ollut ammuttu, kuten myöhemmät tutkimukset osoittivat, vaikka yhtiön työntekijät niin luulivat tai väittivät. Mistä sitten ylilyönnit johtuivat?

Syy löytyy niin ”tuotteessa” olleista puutteista, työntekijöiden koulutuksesta, työnjohdosta ja yrityskulttuurista laajemminkin. EU:n kuulema Andy Bearpark oli huolissaan yrityksissä työskentelevien entisten sotilaiden soveltuvuudesta ja epäili, ettei pelkkä posttraumaattisen stressin selvittäminen ole riittävä rekrytointikriteeri. Toinen syy saattoi olla puutteet tuotteessa. Kotimaassa, esimerkiksi Suomessa ja Britanniassa on tietyt tavat järjestää henkilösuojausta, mutta konfliktimaassa ei voida toimia samalla tavoin, koska vastassa voi olla raskaasti aseistettu joukko. Asevoimat taas ovat tottuneet suojautumaan sotilaallisilta hyökkäyksiltä, mutta niiden toimintatapoja ei ole suunniteltu henkilösuojausta varten. Hyvin voi kysyä millaisen lopputuloksen Suomen puolustusvoimien sotilasosaston järjestämä henkilösuojaus oli tuottanut, jos puolustusministeri Carl Haglundin saattue olisi joutunut Mazar-e-Sharifin ruuhkaisilla kaduilla uhkaavaan tilanteeseen ministerin Afganistanin vierailulla huhtikuussa 2013. Turvayritykset ovat kehittäneet omia tuotteitaan asevoimien toimintatavoista lähtien eikä se ole tuottanut parasta toivottua tulosta kuten skandaalit osoittavat.

Kansan Uutiset kirjoitti yksityistämisen edenneen ”niin nopeasti ja pitkälle, ettei edes maailman mahtavin armeija enää pärjää ilman yritysten tukea”, mutta johtopäätöksenä ei ole sotateollisen kompleksin ylivallasta vaan siitä, etteivät asevoimat taivu niihin tehtäviin, joita päättäjät siltä nykyään odottavat. Sotilaat on koulutettu käymään sotaa eikä suojelemaan siviileitä. Sotilaskoneiston kasaaminen on hidasta, kun nopeasti eskaloituvissa kriiseissä yritysten, median ja kansalaisjärjestöjen suojan tarve on usein välitön. Sotilaskoneiston ylläpitäminen on kallista, minkä takia sitä ei taloudellisista syistä haluta lähettää sadan EU:n siviilityöntekijän suojaksi.

Lähteet:
Suomalainen sotilasbusines. Kai Byman, Yle MOT 31.3.2014.
Puolustusministeri Haglund vierailullaan Mazar-iSharifissa: ”rauhanturvaajien jälkihoitoa parannetaan”. Puolustusvoimat, tiedote 18.4.2013
Blackwater vain jäävuoren huippu – Bushin hallinto yksityisti sodan. Kai Hirvasnoro, Kansan Uutiset 25.10.2010.

Linkki

Suomalaisen sotateollisuuden vientikiemurat
Esitetty:
To 20.3.2014 klo 12.14 Yle Radio 1
Kuuntele ohjelma (11 min)

”Muutamilla suomalaisilla sotateollisuuden yrityksillä on vielä ainakin lähiviikkojen ajan vientiluvat voimassa Krimin konfliktin osapuolille eli Ukrainalle ja Venäjälle. Nähtäväksi jää, vaikuttaako konflikti uusien lupien myöntämiseen. Entä miten suomalainen asevientipolitiikka yleisesti kohtaa käytännön kaupankäynnin? Pidättäytyisikö vain typerys bisneksestä, kun joku niitä aseita kuitenkin tekee ja kauppaa? Haastateltavana tutkimusverkosto SaferGloben toiminnanjohtaja Jarmo Pykälä. Toimittajana Iida Ylinen.”

 

Maavoimien lahjusjupakasta tuomiot

Viime kuukausina on käsitelty Patria Oyj:n Egyptin, Slovenian ja Kroatian kauppoihin liittyneitä syytteitä ja epäilyksiä lahjonnasta. Vähemmälle huomiolle sen sijaan ovat jääneet kotimaiset lahjustapaukset. Kirjassani kerroin Maavoimien materiaalilaitoksen esikunnassa tapahtuneesta lahjuksen vastaanottamisesta. Lainvoimainen tuomio tuli juuri Turun hovioikeudesta.liikennemerkki

Lahjonta tapahtui vuonna 2006, kun maavoimien materiaalilaitoksen esikunta kilpailutti ammunnoista kertyvien hylsyjen romumetallikaupan. Samassa yhteydessä kilpailutettiin satojen Itä-Saksasta 1990-luvulla ja aiemmin Neuvostoliitosta hankittujen taistelupanssarivaunujen sekä panssariajo-neuvojen romuttaminen.

Mistään nappikaupasta ei ollut kyse. Kaksivuotisen sopimuksen arvon arveltiin olleen 6-8 miljoonaa euroa. Tarkkaa summaa ja puolustusvoimien kärsimää vahinkoa ei saatu selville muun muassa voimakkaasti nousseiden metallien maailmanmarkkinahintojen ja kerätyn romun määrien seurantaan liittyneiden epäselvyyksien takia.

Turun hovioikeus tuomitsi Stena Recycling Oy:lle yhteisösakon ja toimitusjohtaja Göran Rönnbergin kahteen päiväsakkoon lahjonnasta. Lahjontaa pyritään aina peittelemään talousrikoksilla ja väärentämällä asiakirjoja. Esimerkiksi Patriassa Egyptin kauppojen yhteydessä valtionyhtiön työntekijät syyllistyivät kirjanpitorikoksiin. Stena Recycling Oy:ssa operaatioon osallistui kaksi työntekijää. He rikkoivat yrityssalaisuutta urkkiessaan kilpailijan tarjouksen tietoja puolustusvoimilta ja syyllistyivät törkeään petokseen väärentäessään yhtiönsä tarjouskilpailuun lähettämiä asiakirjoja. Toiminta tapahtui pääasiassa Jyväskylässä. Seutukuntalainen mies tuomittiin vuoden ja kuuden kuukauden sekä kumppanina toiminut satakuntalainen vuoden ja neljän kuukauden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin.

Maavoimien materiaalilaitoksen esikunnassa työskennelleen keskisuomalaisen everstiluutnantin vuoden ja yhdeksän kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen hovioikeus piti ennallaan. Se tuli lahjuksen ottamisen lisäksi tarjouskilpailun ja lopullisten kauppakirjojen peukaloinnista rikkomalla virkasalaisuutta, virkavelvollisuutta ja väärentämällä asiakirjoja. Kahden ja puolen tuhannen euron lahjukset tulivat lopulta maksamaan hänelle oikeudenkäyntikulujen ja vahingonkorvausten muodossa noin 90 000 euroa. Tuomitut joutuivat yhteisvastuullisesti maksamaan tarjouskilpailun hävinneelle Kuusakoski Oy:lle vahingonkorvauksia ja oikeudenkäyntikuluja noin 270 000 euroa.

Tapauksessa olisi vieläkin selvitettävää. Miksi kukaan everstiluutnantin esimiehistä maavoimien materiaalilaitoksen kaupallisesta neuvoksesta puolustusministeriön hallitusneuvokseen asti ei selvittänyt mistä yritysten tarjouksissa ollut 250 000 euron hintaero johtui? Poliisin kuulustelupöytäkirjojen mukaan sitä ei ollut mahdollista päätellä itse tarjouksista, koska ne eivät olleet vertailukelpoisia. Miksi everstiluutnantti tuomittiin majoittumisesta Stena Recycling Oy:n maksamiin mökkeihin ja hulppeista illallisista Kittilän räjäytysleirin aikana, mutta kaikkien muiden puolustusvoimien upseerin kohdalla kyse oli normaalista käytännöstä? Entä ylittikö puolustusministeri valtuutensa myöntäessään noin 7,4 miljoonan euron arvoisen vientiluvan hylsyille? Esimerkiksi Bahrain noin 870 000 euron arvoisen vientiluvan kohdalla puolustusministeriö korosti ministeriön voivan myöntää vientilupia miljoonaan euroon asti ilman valtioneuvoston käsittelyä. Nyt tämä mystinen raja-arvo kuitenkin voitiin ylittää moninkertaisesti vaikka kyse oli valtioneuvoston päätäntävaltaan kuuluvan taistelumateriaalin viennistä.

Kuusakoski_loppulausunto

Oikeudenkäyntimateriaalia Turun hovioikeudessa. Kuusakoski Oy ihmetteli antamassaan loppulausunnossaan puolustusvoimien vaikeuksia selvittää panssarikaluston sisältämiä metalleja. Ne määrittelevät kuinka hyvin panssari suojaa osumilta. Koko kilpailutus taas perustui nimenomaan panssarien sisältämistä metalleista saataviin hintoihin. Esimerkiksi nikkelin maailmanmarkkinahinta nousi sopimuskaudella noin 15 dollarista tonnilta korkeimmillaan yli 50 dollariin tonnilta.

Salamurha Ukrainassa

Ukrainassa on ajauduttu väkivaltaisiin yhteenottoihin ja oli sitten kyse Kiovasta, Syyriasta tai Libyasta, väkivaltaisten kriisien yhteydessä nousee esille kysymys siitä onko suomalaisia sotatuotteita viety näihin maihin. Aikaperspektiivi tekee vastauksen vaikeaksi. Yksittäisen aseen elinkaari voi olla vuosikymmeniä, jolloin joudumme tarkastelemaan vientiä varsin pitkältä ajanjaksolta. Tämä tekee aseviennistä poliittisesti vaikean aiheen.

Haasteena on arvioida tehtyjä päätöksiä silloin käytössä olleiden tietojen eikä nykytiedon perusteella. Esimerkiksi niin kutsutun arabikevään aikana kyseenalaistettiin menneisyydessä tehdyt päätökset. Mutta voidaanko vientilupaviranomaisilta vaatia tapahtumien näkemistä ennakolta, kun kansainvälinen tutkijayhteisökään ei kyennyt siihen? Tämä ei tarkoita sitä, ette tehtyjä päätöksiä pidä tarvittaessa uudelleenarvioida kriittisesti. Kirjassa kerrotaan Uudesta-Kaledoniasta ja siinä tapauksessa on aiheellista kysyä, oliko asevalvontaviranomaisilla käytössään riittävät tiedot tehdessään vientipäätöstä.

Toiseksi on muistettava viranomaisilla olevan oikeus käyttää voimakeinoja yleisen turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämiseen. Kansalaisilla on oikeus mielenosoittamiseen, mutta mellakointi – väkivallan kohdistaminen henkilöihin tai omaisuuteen – on sen sijaan rikos. Yle Uutisten (20.2.2014, kohdassa 1:27) ja Radio Svobodan (20.2.2014) perusteella viranomaiset käyttävät tarkka-ampujan kivääreitä joukkojen tukahduttamiseen. Niiden perusteella ei voi sanoa, onko voimankäyttö oikeutettua juuri kuvissa näkyvissä tapauksissa. Mellakointikaan ei oikeuta viranomaisia käyttämään mitä tahansa voimakeinoja tai ampumaan aseettomia siviileitä. Voimankäytön oikeutuksesta voi lukea esimerkiksi joukkojenhallintaa käsittelevästä melko tuoreesta Suomen asevientiraportista (SaferGlobe 2013, s. 16-17).

Ukrainan Omega-joukkoja esittelevän videon (kohdasta 10:15) mukaan maassa käytettäisiin suomalaisvalmisteisia tarkka-ampujan kivääreitä. Jos näin on, miten aseet ovat sinne päätyneet? Puolustusministeriön vientitietojen mukaan vuosina 1998-2006 Suomesta ei viety Ukrainaan sotatuotteita. Sen jälkeen on myönnetty muutamia lupia, mutta niillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Sen sijaan Ukrainaan on viety niin kutsuttuja siviiliaseita ja patruunoita. Niiden osuus tapahtumiin jää pimentoon, koska poliisihallituksen mukaan vientiluvat ovat salaisia. Joukossa voi olla viranomaiskäyttöön tarkoitettuja aseita. Ainakin Bahrainin asevoimien tarkka-ampujien kiväärien patruunat vietiin Suomesta tammikuussa 2011 nimenomaan siviilivientiluvilla.

Aseita kulkeutuu maailmalla myös salakuljetuksen seurauksena. Suomen haasteena on nimenomaan tarkka-ampujan kiväärien vieminen puolustusministeriön vientiluvilla jälleenmyyjille, jotka myyvät niitä eteenpäin siviileille. Näin tarkka-ampujien aseet pääsevät uimaan kohti toisia maita. Seuraavassa on kirjan lopullisesta käsikirjoituksesta pois jätetty kertomus siitä kuinka yksi tällainen ase päätyi Kiovan kaduille salamurhaan.

Päivitys 21.2.2014: Tekstiin linkitetyissä uutisvideokuvissa helmikuussa 2014 näkyvät aseet ovat todennäköisesti brittiläisiä L96A1 tarkka-ampujan kivääreitä.

Mad-Max
Tapahtumien kulku selvisi pääpiirteissään Segodnya’n (14.2.2011) ja muiden ukrainalaisten sanomalehtien jutuista. Niiden mukaan kaksi miestä, joista toinen kantoi mustaa litteää laukkua, pääsevät helposti sisään kiovalaisen kerrostalon ovesta sen sähkölukon mentyä sattumalta rikki muutamaa päivää aiemmin. Seuraavaksi he nousevat portaat ylimpään kerrokseen ja kiipeävät matalaan ullakkotilaan. Ullakon pienestä sivuikkunasta on esteetön näköala Svyatoshin piirin oikeustalon takapihalle.

aluekuva

Kuvakaappaus Google Street View -palvelusta: Salamurhaaja oli piiloutunut vasemmalla näkyvän kerrostalon katonrajassa olevalle ullakolle (mustat pienet aukot) ja oikeustalon takapiha näkyy edessä olevan matalan rakennuksen takana, kuvan oikeassa laidassa.


Toinen miehistä laskee laukun pölyiselle lattialle. Hän pystyttää ikkunan eteen kolmijalan. Laukusta hän nostaa suomalaisen tarkka-ampujan kiväärin ja lataa sen järeällä Lapuan .338 kaliiperin patruunalla. Kolmijalan päälle hän laittaa jyväpussin, sellaisen, jota moni käyttää lämmitettynä hartioiden rentouttamiseen. Tarkka-ampujan kiväärin hän asettaa huolellisesti jyväpussin päälle. Sen pitää olla tarkasti paikallaan, koska aikaa tulee olemaan vain muutama sekunti ja homma on hoidettava yhdellä laukauksella. Hänen kumppaninsa toimii tulentarkkailija eli niin kutsuttuna spotterina hoitaen vartioinnin, kohteen tarkkailun ja viestiliikenteen. Todennäköisesti kolmas miMad_max_murhapaikka2es oli sisällä oikeustalossa valmiina antamaan merkin kohteen lähtiessä liikkeelle. Asemies ei työnnä piippua ulos piilosta vaan ampuu ikkunan läpi. Toimintatavat viittaavat hänen saaneen erikoisjoukkojen kommandon koulutuksen. Hän poistaa kiikaritähtäimen linssisuojat ja alkaa odottaa.

Neljä kuukautta aiemmin Maksin Kurochkin oli pidätetty lentokentällä. Hän tiesi joutuvansa vangituksi, mutta palasi siitä huolimatta Moskovasta Ukrainaan. Kurochkin on yksi niistä uusrikkaista, joita nousi Neuvostoliiton raunioista. Hänestä on liikkeellä paljon juoruja ja varmuudella tiedetään vain vähän. Lempinimensä Mad-Max hän oli ansainnut temperamentistaan. Hänen kerrotaan saaneen erään energiayhtiön hallituksen puheenjohtajan irtisanoutumaan puolen tunnin ’luottamuksellisen keskustelun’ jälkeen. Toisessa yhtiössä hänestä tuli pääjohtaja edeltäjän kuoltua yllättäen autokolarissa. Rekka oli törmännyt mystisesti hänen autoonsa.

Pidätyksen jälkeen Kurochkinia vastaan oli nostettu syyte yrityksestä kiristää kymmenentuhatta dollaria. Ukrainalaisten mielestä syyte noin mitättömästä summasta vaikutti järjestetyltä jutulta. Kaikki nimittäin tiesivät Kurochkinin tienaavan vähintään puoli miljoonaa dollaria kuukaudessa. Hän omisti muun muassa hotelleja ja energiayhtiöitä. Jälkimmäinen ala on osoittautunut poliittisesti herkäksi, sillä se on Venäjän valtiolle merkittävä tulonlähde ja siten myös sen tärkeimpiä ulkopoliittisia työkaluja. Kurochkin on valtaapitävien oma liikemies, joka tuki Ukrainan sosiaalidemokraattista puoluetta SDPU(u):ta. Vuoden 2004 presidentinvaaleissa Ukraina oli parlamentarismin alkutaipaleella ja Maksim oli yksi virkaa tekevän pääministerin Viktor Yanukovychinin vaalikampanjan rahoittajista. Vaalivilppi, vastaehdokkaan myrkyttäminen ja monet muut vaalien aikaiset epäselvyydet johtivat oranssiin vallankumoukseen. Nyt Kurochkinin kerrotaan (Beststopnews.com, 27.3.2007) riitaantuneen liikekumppaniensa kanssa ja uhanneen kirjoittaa kirjan kaikesta siitä, mitä he olivat tehneet Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Oikeudenistunnon jälkeen Maksin Kurochkin astuu ulos oikeustalon takaovesta. Tutkintavankeudesta huolimatta liituraitapuku ja kalliit ruskeat nahkakengät ovat moitteettomat. Talossa on meneillään julkisivuremontti ja rakennustyömaan takia vankienkuljetusauto on jouduttu pysäköimään tavanomaista kauemmas. Vanginvartija alkaa ohjata Kurochkiniä kohti autoa, kun laukaus osuu. Se lävistää Kurochkinin rinnan, ja jatkaa matkaansa haavoittaen takana seissyttä vanginvartijaa sekä lävistäen oikeustalon oven ja pysähtyen lopulta betoniseinään. Maksim Kurochkin on kuollut jo ennen kuin lyyhistyy mahalleen oikeustalon portaille kerääntyvään verilammikkoon. OLYMPUS DIGITAL CAMERAAmpuja laskee tarkka-ampujan kiväärin lattialle. Ampuja ja spotteri vetävät kasvoilleen maskit, juoksevat portaat alas, hyppäävät talon takana odottavaan autoon ja katoavat.

Salamurha on ukrainalaisille järkytys. Mitään vastaava ei ollut koskaan ennen nähty. Iltapäivälehdet kuvasivat tapahtunutta amerikkalaistyyliseksi taisteluksi, jollaista näkee vain elokuvissa. Toiset pitivät Maksim Kurochkin murhaa poliittisena ja toiset uskoivat sen johtuneen hänen hämäristä liiketoimistaan. Luoti osui myös Ukrainan poliittiseen eliittiin ja monenlaisia selittelyjä kuultiin. Salamurha on yhä selvittämättä. Aseen reitti sen sijaan saatiin selville. (Sen voi lukea kirjasta)